Tajunnanlaajennusta, osa 3: Kulttuuri

Asetinpa itselleni ansan, kun kerroin etukäteen kirjoittavani tämän tekstin. Joka kerta kun olen pyrkinyt tarttumaan aiheeseen, kaalini on levinnyt tuhanteen suuntaan, enkä ole saanut ajatuksentapaisiani raavittua mihinkään järkevään järjestykseen. Vaan yritetäänpä nyt vihdoin. Tuskin tästä mitään tulee, mutta yritettävä on.

Kulttuuria on äärimmäisen vaikea määritellä tyhjentävästi. Ehkä juuri siksi se on käsite, joka kannattaa ymmärtää mahdollisimman laajasti. En oikein osaa suhtautua siihen, että ihmiset sanovat "harrastavansa kulttuuria", kun he käyvät teatterissa. Taide on tietenkin osa kulttuuria, mutta on aika kapeaa ajattelua ymmärtää kulttuuri niin kuin se sanomalehtien kulttuuripalstoilla ymmärretään.

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki jäi viime syksynä pois Musiikkitalon ja Sibelius-Akatemian avajaisista. "Kulttuuripiirit" olivat haljeta paheksunnasta. Mitä Arhinmäki teki avajaisten aikaan? Oli Liettuassa seuraamassa Suomen koripallomaajoukkueen edesottamuksia EM-kisoissa. Tuskin hän tarkoitti valintaansa miksikään statementiksi, mutta mainio veto joka tapauksessa. Arhinmäkihän on myös urheiluministeri. Koska urheilujuntti ja kulttuurisnobi eivät siedä toisiaan, urheilu on ministerin tehtävissä eroteltu tiukasti omaksi sarakkeekseen.

Koripallo ja klassinen musiikki ovat harrastuksina ja intohimon kohteina neutraalisti katsoen täysin samanarvoisia. Silti toista näistä tuetaan julkisilla varoilla huomattavasti avokätisemmin kuin toista. En ole tarkistanut väitettä, mutta veikkaan, ettei mikään koripalloareena Suomessa ole saanut 200 miljoonaa euroa julkista rahaa. Oli ihan paikallaan, että ministeri teki valtiovallan edustajana tällä kertaa tällaisen ratkaisun.

Se, mitä kaikkia asioita yhteiskunnan varoilla tuetaan ja miksi, vaatii muuten joskus oman pohdintansa.

Kulttuuri-käsitteen painolastina on se, että sen koetaan tarkoittavan jotakin niin korkeaa ja kaunista, ettei siihen saa sotkea mitään rahvaanomaista ja rumaa. Kenties kulttuuriin kuuluu joidenkin mielestä myös pysyvyys, mikä on aivan absurdia, koska kulttuurinhan nimenomaan kuuluu olla jatkuvassa muutoksessa. Ei tässä muuten ole mitään järkeä.

Kaikki mitä ihminen luo ja tekee kertoo ihmisestä jotakin, eikä ymmärrys toisia ihmisiä kohtaan ole koskaan pahitteeksi. Kaikesta inhimillisestä lienee syytä olla jollakin tasolla kiinnostunut sen sijaan, että vain paheksuu ja tuhahtelee. Saa tietysti paheksuakin, kunhan tietää mitä paheksuu.

Kun olin teini, muuan vieraisilla ollut perhetuttu määritteli minut ruokapöydässä individualistiksi. Käsite piirtyi pysyvästi minäkuvaani, kunhan ensin olin tarkistanut sanan määritelmän sivistyssanakirjasta. Sittemmin olen pohtinut laajasti kaiken subjektiivisuutta ja oppinut jossain vaiheessa, että ajattelutavan nimi on eksistentialismi. Suosittelen tätä pohdintaa, sillä vaikka sillä ei ole totuuden kanssa mitään tekemistä (muotoilen asian tarkoituksella näin), se antaa kummasti perspektiiviä maailman kokemiseen.

Voin varmasti jonkin verran vaikuttaa kollektiiviseen tajuntaan kommunikaation ja vuorovaikutuksen avulla, koska otan itsekin jatkuvasti ajatuksia ja vaikutteita vastaan. Lopulta minun kokemukseni maailmasta on kuitenkin vain minun kokemukseni, enkä voi millään väittää, että se kokemus olisi arvokkaampi kuin jonkun muun, vaikka minusta siltä tuntuisikin. Lopuksi todettakoon individualistisesti, että tällä tavalla minä ajattelen, enkä väitä, että kenenkään muun tulisi ajatella samalla tavalla.

Asiaan. Mikään universaali totuuskomissio ei ole määritellyt klassista musiikkia arvokkaammaksi asiaksi kuin koripallo. Kumpikin on kulttuuria.

Jos puhutaan kulttuurista sanomalehtipalstamielessä, jolloin puhutaan lähinnä taiteesta, meillä on "populaarikulttuuria" ja "korkeakulttuuria". Onneksi aika ajaa kovaa vauhtia tämän jaon ohi, eikä vanha kunnon taide-viihde-vääntökään ole enää entisissä voimissaan. Mutta sana "populaarikulttuuri" on kyllä mahtava, sen enempää semantiikkaan nyt sukeltamatta. Se tavallaan kiteyttää ne syyt, miksi kulttuuri-käsitteen merkitystä kannattaa päässään hartiavoimin laajentaa.

Kulttuuria on siis se, mitä ihmiset tekevät. Hyvä. Se käsitteellisistä ongelmista.

Kokonaan toisenlaisen tajunnanlaajennuksen paikka on se, kun puhutaan "vieraista kulttuureista". Melkein kaikki paljon maailmalla reissanneet sanovat, että ihmiset ovat lopulta kaikkialla samanlaisia ja kaipaavat samoja asioita. Tämän voi halutessaan päätellä myös maalaisjärjellä, vaikkei olisi koskaan käynyt missään.

Ajatellaan nyt vaikka ruokaa. Ruuan kulttuurisidonnaisuutta voi lähestyä oman tekemisensä kautta. Se, mitä ja miten minä olen tottunut syömään, on kulttuuria. Niin itsestäänselviltä kuin tottumukseni tuntuvatkin, ne kaikki ovat täynnä valintoja. Mitä ruokaa haluamme tuottaa itse, mitä haluamme tuoda maahan, mitä raahaamme kaupoista jääkaappeihimme ja mitä valitsemme kulloinkin syötäväksi. Jossain muualla on ehkä totuttu tekemään erilaisia valintoja, mutta olennainen pointti on se, että sielläkin syödään, jos vain ruokaa on tarjolla.

Klassinen esimerkki ruokakulttuurikonfliktista on koiranliha, joka kauhistuttaa länsimaisia. Jos asiaa pysähtyy ajattelemaan edes hetkeksi, tulee helposti mieleen, että lautaselle päätynyt kiinalainen koira on varmaan elänyt paremman elämän kuin tehotuotannossa stressaantunut suomalainen sika. Primitiivireaktioita kannattaa haastaa älyllisesti. Ei koiraa ole pakko syödä (kuten ei sikaakaan, vaikka joulu kohta onkin), mutta on turha kauhistella koiran syömistä. Siinä syödään kuollutta eläintä, ihan kuten meilläkin. Yhtäläisyyksien oivaltaminen laajentaa tajuntaa, siksi niitä kannattaa etsiä.

Ensireaktio vieraisiin kulttuureihin on tietenkin pelko. Syyt ovat arvatenkin pitkällä ihmisen evoluutiobiologisessa historiassa. Pelko on ymmärrettävää ja joskus hyväksikin, mutta aivan liian usein se halvaannuttaa järjen niin, että älykkäät ja hienotkin ihmiset taantuvat alkuliman tasolle. Suomalainen suurpetokeskustelu on tästä erinomainen esimerkki, mutta se on kokonaan toinen tarina.

Inhimillisen toiminnan, so. kulttuurin eri ilmentymien yhtäläisyyksien etsiminen ja tunnistaminen palkitsee. Oli kyse sitten oopperasta ja jääkiekko-ottelusta tai Ypäjästä ja Timbuktusta. Samankaltaisuuksien varaan on paljon helpompi rakentaa kuin eroavaisuuksien, koska ne ovat paljon suurempia ja tärkeämpiä.

Se siitä. Nyt pääsen vihdoin niiden omaa egoani boostaavien postauksien kimppuun, joita olen haudutellut pitkään. Jes.

Hyvää keskustelua

En ole kummoinen journalismikriitikko, mutta kehuja on helppo antaa. Olen tässä viime aikoina kuunnellut Yle Areenasta melkoisen läjän Tuomas Enbusken ohjelmia, joita hän tekee Yle Radio 1:lle joka torstaiaamu suorina lähetyksinä. Olen vissiin tulossa vanhaksi, kun kuuntelen jotain Ylen ykkösen asiaohjelmia, mutta tässä tapauksessa siihen on väkevä syy.

Suosittelen ohjelmien kuuntelua vilpittömästi, vaikkei miehen tekemisistä olisi aiemmin perustanut. Televisiossa Enbuske on ehkä sotkeutunut omaan nokkeluuteensa ja jäänyt aiheissaan pintatasolle, mutta radiossa hän on todella kovan luokan journalisti.

Formaatti on yksinkertainen: vajaa tunti keskustelua valitusta aiheesta muutaman vieraan kanssa. Poikkeuksena on presidentinvaalit-sarja, jossa on käynyt kukin ehdokas vuorollaan haastateltavana.

Kun Enbuske oikein onnistuu, hän saa vieraineen aikaan keskustelun, jossa käsitellään vaikeita aiheita hämmästyttävän kokonaisvaltaisesti ja syvällisesti. Kun ohjelma täytyy tehdä joka viikko, aina ei tietenkään mene ihan lapaan, mutta perustaso on korkea.

Ohjelman laadun ytimessä on Enbusken oma paneutuminen aiheisiinsa. Hän heittelee toisinaan asiantuntijavieraittensa väliin knoppeja, joista huomaa, että hän on tosiaan tehnyt kotiläksynsä. Vai kuinka moni osaa lonkalta heittää esimerkiksi Japanin valtion velkaantumisasteen?

Kun tähän lisätään saavitolkulla huumorintajua ja kriittisyyttä, saadaan erinomaista asiajournalismia. On vieraista kiinni, kuinka älykästä keskustelu on, mutta ohjelman isäntä tekee yleensä parhaansa. Poliitikoista on tietenkin vaikea saada mitään irti ja välillä vieraat ovat muuten vain epäkiinnostavia.

Enbusken lähtökohtana ei ole grillata tai etsiä paljastuksia, vaan pikemminkin haastaa ja provosoida esiin erilaisia näkökulmia. Toisinaan hän jumittuu liikaakin johonkin tietoisesti "ärsyttävään" väitteeseen. Parhaimmillaan hän tuntuu saavan vieraansa jotenkin poikkeuksellisen rehellisiksi. En tiedä, onko se vain tunne, mutta aika kova juttu joka tapauksessa.

Tässä suora linkki miehen kaikkiin ohjelmiin Areenassa

Ja tässä muutama itse valitsemani highlight:

Mikä on nuorten miesten asema yhteiskunnassa?
Miten itsemurhia voi estää?
Tekeekö laitehulluus onnelliseksi?
Sotaa vai rauhaa Naton kyljessä?
Mikä kumman suomalaisuus?
Mistä näitä ongelmia oikein tulee?

Sanoinkuvaamatonta

Tämä ei ole musiikkiblogi eikä tästä varmaan sellaista tule, mutta nyt on pakko todeta seuraavaa.

Infernon sivuille tuli eilen ennakkokuunneltavaksi kaksi lähiaikoina ilmestyvää levyä, Insomniumin One for Sorrow ja Sólstafirin Svartir Sandar. Näiden kuuntelujen ansiosta Infernon sivujen yhden päivän kävijäennätys meni komeasti uusiksi.

Tämä on äärettömän lohdullista. Kumpikin levy on näet juuri niin järjettömän hyvä, että koko maailman kannattaa niitä kuunnella. Olen todella iloinen siitä, että saan omalla avustajapanoksellani Infernossa olla auttamassa tämän fantastisen musiikin saattamista maailman tietoisuuteen.

Sólstafir tulee Islannista, Insomnium Suomesta. Kumpikaan yhtye ei häpeile, peittele eikä piilottele sitä, mistä on kotoisin. Sólstafir teki koko tupla-albuminsa alusta loppuun islanninkieliseksi, Insomnium puolestaan tarjoaa niin suomalaiskansallista melodiaa, ettei sellaista voisi minkään muun maalainen yhtye saavuttaa.

Tärkeintä on kuitenkin tunnelma. Tässä tullaan nyt siihen pisteeseen, jossa mitkään tämän tai minkään muunkaan maailmankaikkeuden sanat eivät riitä yhtään mihinkään. On ihan turha yrittääkään kuunnella esimerkiksi Insomniumin Only One Who Waitsia tai Sólstafirin Fjaraa ilman kyyneleitä.

Ottakaa, hyvät ihmiset, haltuun.

Insomnium - One for Sorrow
Sólstafir - Svartir Sandar

Tajunnanlaajennusta, osa 2: Tila

Ihmisaivoihin mahtuu käsittämätön määrä ymmärrystä niiden kokoon nähden. Erinomainen esimerkki tästä on se, että ihminen pystyy mittaamaan asioita, joita se ei pysty tajuamaan, kuten vaikka maapallon etäisyyden aurinkoon (n. 150 000 000 kilometriä). Se jos mikä on tajuntaa laajentavaa.

Jos ajatellaan ihmisaivojen kokoa universaalissa mittakaavassa, ne ovat aika mitättömän kokoiset. Silti ne ovat kyenneet päättelemään ja apuvälineiden avulla mittaamaan sellaisia asioita, joita ne eivät pysty hahmottamaan. Huikeata, sanoisin.

Asioiden universaali mittakaava on terveellistä pitää mielessä. Haastattelin taannoin Amebix-yhtyeen Rob Milleriä, joka selitti, kuinka ihminen ei voi hahmottaa omaa paikkaansa universumissa objektiivisesti, mutta sen paikan voi kyllä tuntea erittäin voimakkaasti. Se on minusta jollakin tavalla lohdullinen ajatus.

Jätetään kuitenkin universum ja keskitytään tilan olemukseen. Sitä kannattaa ajatella syvällisesti. Helpoin esimerkki on koti. Se ei ole mikä tahansa asunto, vaan koti. Siihen liittyy merkityksiä ja tunteita, jotka menevät paljon pintatasoa syvemmälle. Ei kotikaupunkikaan ole mikä tahansa kaupunki, vaan nimenomaan tuttu, kodikas ja rakas kotikaupunki. Tällaisia tunteita kannattaa vaalia.

Tilan omistaminen on mutkikkaampi asia. Koti on tietysti aina omaa tilaa sillä hetkellä kun siellä asutaan ja ollaan, riippumatta siitä, kenen nimiin asunto on papereissa merkitty. Tila kodin ulkopuolella on sen sijaan lähtökohtaisesti yhteistä, sanan puhtaimmassa merkityksessä.

Maata, metsää ja jopa järviä tietenkin omistetaan paperilla ympäri maapalloa, mutta minusta tällainen luonnon tai ympäristön omistamisen perimmäinen idea on kyseenalainen. Sitä paitsi omistajilla on ani harvoin halua säilyttää omistamaansa luontoaluetta luonnontilaisena. Ajatus on, että omistuksesta täytyy hyötyä ja sen täytyy tuottaa. Luontosuhde on kovin yksipuolinen. Ihminen repii luonnosta kaiken minkä irti saa, muttei ymmärrä jättää edes kappaleita siitä rauhaan.

Yksi ihminen ei tarvitse paljoa tilaa, mutta Suomessa asutaan niin harvassa, että ihmiset ovat tottuneet paljoon. Ehkä siksi ajatus yhteisestä tilasta ei oikein tunnu menevän täällä jakeluun. Ikään kuin kaikki tila pitäisi aina olla jonkun omistamaa. Jos on rahaa, tulee olla oikeus omistaa. Tämä on monessa mielessä ongelmallinen tilanne.

Esimerkiksi kaupunkitilasta puhuttaessa tuntuu usein unohtuvan, että torit, kadut, puistot ja muut ovat kaupunkilaisten yhteistä tilaa, eikä sitä voi mikään yksityinen taho omistaa. Kaupunkilaisilla on päätösvalta siitä, mitä yhteisessä tilassa tehdään ja miten sitä kehitetään, mutta kaupunkilaiset kiroilevat itsekseen mieluummin kuin osallistuvat suunnitteluun ja ideointiin. Sama näköharha toistuu yhteiskunnassa muuallakin. Päätöksenteko on ulkoistettu pienelle ihmisjoukolle, jota sitten porukalla manaillaan, vaikka itse asiassa kaikki ihmiset yhdessä mahdollistavat omalla toiminnallaan tämän epäsuhtaisen vallanjaon.

Olen aina ihmetellyt, miksi joillakin ihmisillä on tarve eristää itselleen mahdollisimman suuri yksityinen tila. En keksi muuta selitystä kuin pelon. On huvittavaa, että tämä tarve tuntuu korreloivan voimakkaasti varallisuuden kanssa. Miettikää Roope Ankan rahasäiliötä. "Hus!"

Olen aina ihmetellyt myös joidenkin voimakasta halua ajaa omalla autolla kaupungissa silloinkin, kun ei ole tarvetta roudata mitään suurta. Syyksi tarjotaan usein laiskuutta, mutta se on minusta kaunistelua. Taustalla on sama ilmiö kuin Roope Ankalla. Paitsi että autolla ajaessaan ihminen moninkertaistaa tarvitsemansa tilan, hän myös eristää itsensä yhteisestä tilasta omistamaansa autoon, yksityiseen tilaan. Syynä on pelko ja kyvyttömyys kohdata yhteistä tilaa. Samat yksityisautoilijat halveksuvat julkisia kulkuvälineitä kovaan ääneen. Kappas vaan, nekin ovat yhteistä tilaa.

Yhteinen tila ja muut ihmiset on uskallettava kohdata. Tilan käytöstä on päätettävä kollektiivisesti kaikkien parhaaksi. Tämä pätee sekä kylässä, kaupungissa että koko maailmassa. Ja mitä luontoon tulee, mahdollisimman suuri osa siitä kannattaa jättää rauhaan, koska se lienee parasta kaikkien kannalta.

Sata keikkaa täynnä

Ennen kuin jatkan tajunnanlaajennusharjoituksiani, tuon julki erään rumpalinurani merkittävän merkkipaalun. Laskin näet kaikki tekemäni keikat tässä yhteen ja sain tulokseksi satayksi! Upeeta! Mahtavaa! Neljätoista vuotta siihen meni, mutta niin vain sain sata keikkaa tauluun ennen kolmeakymmentä ikävuotta. Uskon ja toivon, että kahteensataan päästään huomattavasti lyhyemmässä ajassa.

Koska en mitään niin rakasta kuin oman elämäni dokumentaatiota, listaan kaikki tekemäni keikat tähän bändeittäin ja aikajärjestyksessä, olkaa hyvä:

Wompuco:

03.10.1997, Hirvonniemi, Hämeenkyrö
17.04.1998, Chamber Rock, Ikaalinen
16.05.1998, Koskilinna, Hämeenkyrö
27.11.1998, Chamber Rock, Ikaalinen
01.02.1999, Yhteiskoulu, Hämeenkyrö
26.03.1999, Chamber Rock, Ikaalinen
14.05.1999, Hälläpirtti, Hämeenkyrö
01.07.1999, Hälläpirtti, Hämeenkyrö
26.11.1999, Chamber Rock, Ikaalinen
26.03.2004, Koskilinna, Hämeenkyrö

My Fate:

08.09.2000, Koskilinna, Hämeenkyrö
17.11.2000, Chamber Rock, Ikaalinen
18.05.2001, Koskilinna, Hämeenkyrö
28.09.2001, Koskilinna, Hämeenkyrö
23.11.2001, Eetvartti, Virrat (bändiskaba)
30.11.2001, Eetvartti, Virrat (bändiskaba)
07.12.2001, Chamber Rock, Ikaalinen
05.04.2002, Chamber Rock, Ikaalinen
22.06.2002, Nummirock, Nummijärvi
23.07.2002, Factory, Helsinki
09.08.2002, Torvi, Lahti
19.11.2002, Sputnik, Tampere
13.12.2002, Chamber Rock, Ikaalinen
28.08.2003, Hella, Tampere
05.11.2003, Sputnik, Tampere
12.12.2003, S-Osis, Turku
18.12.2003, Yo-talo, Tampere
12.03.2004, Kettutien nuorisotalo, Helsinki (Ääni ja Vimma)
26.03.2004, Koskilinna, Hämeenkyrö
16.04.2004, Chamber Rock, Ikaalinen
22.04.2004, Gloria, Helsinki (Ääni ja Vimma)
23.04.2004, Stella Star Club, Helsinki
15.05.2004, Kelorock, Eurajoki
11.06.2004, Klubi, Tampere
11.08.2004, Yo-talo, Tampere
02.09.2004, Sputnik, Tampere
25.09.2004, Club 25, Vaasa
27.10.2004, Yo-talo, Tampere
18.12.2004, Huittinen (akustinen keikka, yksityistilaisuus)
11.02.2005, JeeJee, Tampere
01.04.2005, Yo-talo, Tampere
04.06.2005, Kelorock, Eurajoki
09.06.2005, JeeJee, Tampere
06.07.2005, Klubi, Turku
22.07.2005, Jörisrock, Suonenjoki
11.08.2005, JeeJee, Tampere
09.09.2005, Maksim, Salo
06.10.2005, Sputnik, Tampere
02.12.2005, Club 25, Vaasa
14.01.2006, Yo-talo, Tampere (yksityistilaisuus)
01.03.2006, Nightlife Rock, Helsinki
18.03.2006, Bar 15, Seinäjoki
05.04.2006, Vastavirta-klubi, Tampere
06.04.2006, Henry's Pub, Kuopio
08.04.2006, Club 25, Vaasa
11.04.2006, Klubi, Tampere
25.06.2006, Pushkin Drive, Pietari [RU]
05.08.2006, Torvi, Lahti
26.10.2006, Yo-talo, Tampere
23.02.2007, Klubi, Tampere
14.03.2007, Inferno, Tampere
22.03.2007, Torvi, Lahti
04.05.2007, Inferno, Tampere
06.06.2007, Inferno, Tampere
11.08.2007, Pellavarock, Lammi
28.12.2007, Inferno, Tampere
12.01.2008, Annis, Pori
25.01.2008, Hellä, Tampere
18.04.2008, Seurahuone, Huittinen
11.07.2008, Monttu, Pori
18.07.2008, Yo-talo, Tampere
30.10.2008, Sputnik, Tampere
31.10.2008, Dante's Highlight, Helsinki
01.11.2008, Monttu, Pori
16.04.2009, Sputnik, Tampere
08.05.2009, Baarikaappi, Pori
09.05.2009, Heavy Corner, Helsinki
31.10.2009, Rusko, Tampere (yksityistilaisuus)
05.12.2009, Nord Session, Kostamus [RU]
17.12.2009, Klubi, Tampere
12.02.2010, Chamber Rock, Ikaalinen
13.02.2010, Chamber Rock, Hämeenkyrö
25.02.2010, Yo-talo, Tampere
26.02.2010, Lucky Monkeys, Lappeenranta
27.02.2010, Dante's Highlight, Helsinki
12.03.2010, Annis, Pori
13.03.2010, S-Osis, Turku
01.05.2010, Henry's Pub, Kuopio
14.05.2010, Hevimesta, Oulu
15.05.2010, Bar Saha, Iisalmi
09.06.2010, Jack The Rooster, Tampere
04.12.2010, Nord Session, Kostamus [RU]

Avenie:

07.11.2009, Pub Katse, Jyväskylä
21.11.2009, Heavy Corner, Helsinki
17.12.2009, Klubi, Tampere
12.06.2010, Jack The Rooster, Tampere

Minä, Mikko, Jarppe, Tane ja Antti:

28.08.2010, Rusko, Tampere (yksityistilaisuus)

Mr. Snowbody:

08.06.2011, Jack The Rooster, Tampere

Snowbody:

29.07.2011, Venttiili, Hämeenkyrö

Ghost Voyage:

19.08.2011, Selviytyjät Private Metalfest (yksityistilaisuus)
20.08.2011, Bar 15, Seinäjoki

Tajunnanlaajennusta, osa 1: Aika

Joko sattuman tai universumin johdatuksen ansiosta olen törmännyt tihenevään tahtiin ajatukseen siitä, että oman ajattelun aktiivinen laajentaminen tekee ihmiselle hyvää.

Mitä laajempi ajattelu on? Sitä voi pohtia monesta kulmasta. Otan tarkastelun alle kolme käsitettä, joiden hahmottaminen laajasti ei varmaan ole pahitteeksi kenellekään. Ne ovat aika, tila ja kulttuuri. Teen kustakin käsitteestä oman tekstinsä, koska muuten tulee liian pitkää horinaa. Ensimmäisenä siis aika, olkaa hyvät.

Usein tuntuu siltä, että vallalla on melkoisen suppea aikakäsitys. Tietokonenörteillä on tapana hekotella alan "ikivanhoille" mainoksille jostain kolmenkymmenen vuoden takaa. Niissä käytetään suuria superlatiiveja teknisistä ominaisuuksista, jotka löytyvät tänä päivänä varmaan autonavaimistakin. Tavallaan tämän naureskelun ymmärtää, koska tekniikan kehitys on ollut niin järjenvastaisen nopeaa. Mutta siinä se pointti juuri onkin, nopeassa kehityksessä eikä ajan kulumisessa. Eihän kolmekymmentä vuotta ole vielä aika eikä mikään, oikeasti. Ja nörttien hymyilyraja kulkee arvatenkin jossain viisi vuotta vanhan teknologian kohdalla.

Muoti on toinen ala, jossa aivan äsken tapahtunut nähdään mielellään ikivanhana. 1980-luvusta on jo niin järrrrrkyttävän kauan, että kasarikampauksille voi naureskella vapautuneesti – vaikka tämä maa on yhä täynnä täysissä sielun ja ruumiin voimissa olevia ihmisiä, jotka niitä kampauksia ovat kantaneet.

Ehkä on niin, että tällainen ironinen menneelle naureskelu jotenkin alleviivaa omaa edelläkävijyyttä, ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä. Miksi meidän pitää pysyä "ajan tasalla"? Mitä kauheaa ja peruuttamatonta tapahtuu, jos emme pysy? Kaappaako joku omituinen madonreikä meidät limboon, josta emme enää ikinä pääse pois?

Mietitäänpä hetki esimerkiksi sellaista asiaa kuin ihmisikä. Minä, pian kolmekymppinen mies, olen tavannut ja tuntenut paljon ihmisiä, jotka ovat olleet elossa yli sata vuotta sitten. He ovat nähneet lehdissä noita kolmenkymmenen vuoden takaisia mainoksia uusista, huikeista tietokoneista ja ihmetelleet 1980-luvun hiusmuotia – 70-vuotiaina!

Tietotekniikka ja muoti ovat tietenkin ääriesimerkkejä tästä perspektiiviharhasta, jossa kehityksen nopeus ja ajan kuluminen menevät sekaisin. Rockmusiikki on hieman lievempi esimerkki, muttei paljon.

Ajatellaan ihmistä, joka on syntynyt vuonna 1910 ja kuollut 90-vuotiaana vuonna 2000. Minä olen elänyt hänen kanssaan yhtä aikaa parikymmentä vuotta. Minun koko identiteettini perustuu 1980-luvun alun jälkeen tehdylle raskaalle rockille. Hän on puolestaan ollut jo neljänkymmenen, kun rock'n'roll on päästellyt ensirääkäisyjään Amerikassa 1950-luvulla!

Entäs tämä sitten: lähimmäksi rock'n'rollin keksijän arvonimeä päässyt Chuck Berry (s. 1926) on yhä hengissä ja tehnyt keikkojakin aivan viime vuosiin saakka! Se on ällistyttävää, kun ajattelee kuinka valtavan suuri ja monipuolinen ilmiö rock tänä päivänä on. Ja jotkut puhuvat kaksikymmentä vuotta sitten tehdyistä rocklevyistä "vanhoina"! Mitä ihmettä?

On siistiä pohtia, kuinka pitkälle historiaan pääsee jo muutaman ihmisen ketjun avulla. Otetaan taas se tyyppi, joka on syntynyt 1910. Hän on tuntenut väkeä, joka on elänyt suurimman osan elämästään 1800-luvun puolella. Ketjua ei tarvitse jatkaa kuin yhdellä, kun päästään jo 1700-luvulla syntyneisiin. Minun ja 1700-luvun väliin tarvitaan siis vain kolme ihmistä!

Ihmiset ovat eläneet, nauttineet, kärsineet ja selviytyneet kolmesataa ja kolmetuhatta vuotta sitten, jopa kolmekymmentätuhatta vuotta sitten. Tässä katsannossa on aivan triviaalia, kuinka alkeellista tietotekniikka oli tai kuinka rumia kuontaloita ihmiset kantoivat kolmekymmentä vuotta sitten. Merkitykselliset asiat löytyvät aivan toisaalta.

Kapeakatseinen (nyky)ajan tasalla pysytteleminen saattaa pahimmillaan olla ajan tuhlausta. Vaikka ihmiselämä on pitkä, se tapahtuu nyt.

Musiikin kunnioittamisesta

Musiikki on ääniaaltoja. Rockmusiikki on laulajan vartalosta ja ihmisen kehittämistä vimpaimista monimutkaisten prosessien kautta lähteviä ääniaaltoja, joista korva poimii taajuuksia ja aivot erittelevät rytmiä, melodiaa, sointukulkuja, äänenväriä ja ties mitä.

Aivoissa sitten tapahtuukin yllättävän paljon. On hämmästyttävää, kuinka valtavia tunteita ja merkityksiä musiikkiin liittyy. Mikään muu taidemuoto ei vaikuta ihmisen tunnetilaan yhtä suoraan ja yhtä voimakkaasti. Ihmisillä on käynyt säkä, kun jotain näin siistiä on ylipäätään olemassa.

Yltäkylläisyys tuottaa kyllästymistä. Musiikkia julkaistaan tolkuttoman paljon ja tungetaan korvaan joka paikassa, siis aivan joka paikassa. Tämän seurauksena musiikin arvo ja merkitys ovat alamaissa. En tarkoita nyt kaupallista arvoa, koska se on minusta helvetin banaali asia, olkoonkin, että se tietysti liittyy kysymykseen melko olennaisesti.

Mikä eteen? Ongelmaan on yksinkertainen ratkaisu: kunnioittakaamme musiikkia. Piinkovana optimistina luulen, että tämä yksinkertainen ohjenuora auttaa ratkaisemaan myös musiikkibisneksen ongelmia.

Musiikki antaa kuulijalleen valtavan paljon, jos sille antaa kunnioitusta, tilaa, aikaa ja mahdollisuuksia. Silloin sen maailma avautuu ja suunnattomat elämykset, jotka määrittävät joskus loppuelämää, ovat parhaimmillaan ulottuvilla.

Totta kai musiikkia saa ja pitääkin kuunnella joskus "vain taustalla", imuroidessa, ryypiskellessä tai lenkkipolulla. Mutta suuri osa kaikesta hyvästä menee ohi, jos musiikin funktio elämässä on vain hiljaisuuden täyttäminen. Sitä paitsi minusta hiljaisuuttakin tarvitaan, eikä sitä aina tulisi pyrkiä täyttämään.

Kolikon toinen puoli on se, että musiikin tekijöiden ja esittäjien tulee kunnioittaa omaa luomistyötään. Näin varmaan usein onkin, oletusarvoisesti. Mutta jos artisti tai biisintekijä alkaa suhtautua tekemiseensä ulkokohtaisesti tai välinpitämättömästi, tietoisesti tai tiedostamattaan, se johtaa helposti kaikkien kannalta ikäviin seurauksiin. Siksi kunnioitus pitää muistaa.

Musiikin kunnioittaminen ei vaadi muuta kuin keskittymistä. Suosittelen.

Voimaa Tuskasta

Kesälaiskottelun jälkeen pyrin tarttumaan tähänkin aloittamaani hankkeeseen vähän useammin. Päässä on liikkunut yllättävän paljon asioita, joita voisin tässä blogissa pohtia, mutta itsekuri on höllä ja itsekritiikki liian kova. Rohkeutta, rohkeutta.

Viime viikonlopun Tuska-festivaali Helsingin Suvilahdessa antoi oivan kehyksen niille mietteille, joita Anders Breivikin perjantainen joukkosurma herätti. Vietin yhden kesän parhaista viikonlopuista, ja samaan aikaan toisaalla terroristi teloittaa kylmästi ja suunnitellusti valtavan määrän teinejä kesäleirillä.

Kuulin tapauksesta vasta lauantaina aamulla. Sunnuntaina Tuskassa esiintyi norjalainen ja norjaksi laulava Kvelertak, johon en ole kovin syvällisesti perehtynyt, mutta nyt bändi todisti minulle voimakkaalla tavalla jotain.

Koko porukalla oli surunauhat kärsivarsissaan, ja keikka oli kaikessa vimmaisuudessaan todella kova. Alussa piti oikein kyynelehtiä, niin tyylikkäästi bändi hommansa hoiti. Se ei lypsänyt ihmisten järkytystä viittaamalla tapaukseen spiikeissään tai muussa, vaan antoi parasta mahdollista sielunhoitoa erinomaisen keikan muodossa.

Johtopäätös on yksinkertainen. Aggressiivinen musiikki on mitä mainioin keino käsitellä aggressiivisia tunteita. En puhu nyt Breivikin tunteista, vaan hänen tekonsa ja agendansa herättämistä tunteista. Järkytys kääntyy aina jossain vaiheessa vihaksi ja katkeruudeksi, enkä voisi kuvitella parempaa tapaa purkaa tämän tapauksen synnyttämää vihaa kuin takoa päätään norjalaisbändin keikalla. Olen aivan varma, etten ole ainoa, joka tunsi näin.

Lueskelin eilen Breivikin manifestia. Häntä on kovasti pyritty demonisoimaan ja leimaamaan sekopääksi, mutta manifestin perusteella hän on ihan samalla tavalla pohjoismaisen nationalismin ja "maahanmuuttokritiikin" äärisiipeä kuin islamistiterroristit ovat fanaattisen islamin äärisiipeä. Eli eivät sekopäitä, vaan äärimmäisiä fanaatikkoja, jotka ovat löytäneet maailmasta selkeän vihollisen.

Breivikin argumentit islamista, multikulturalismista, marxismista, feminismistä ja vihervasemmistosta ovat ihan samoja kuin Suomessakin viljellään, vain kärjekkäämmin esitettynä.

Surullisinta tässä tapauksessa on se, että se tapahtui. Aiheeseen ei kannata takertua enempää kuin tämän diplomaatti Eirik Bergesenin kirjoituksen verran.

Sen sijaan raskasta rockia, metallia, punkkia, hakkausta, huutoa ja sahausta kannattaa soittaa, kuunnella ja harrastaa niin paljon kuin sielu sietää. Se minulle taas viikonloppuna valkeni.

Mikä kolmekymppisiä riivaa?

Sattuneesta syystä olen pohtinut aika paljon sitä, miksi niin moni "nuori aikuinen" on ahdistunut ja tyytymätön elämäänsä. Tulevaisuus vaikuttaa jotenkin lohduttomalta. Perinteinen, keskiluokkainen elämä ei houkuttele eikä ole edes kovin mahdollinen näkymä.

En tarkoita tällä koko sukupolvea, koska niitäkin on paljon, jotka solahtavat maailmaan hämmentävän kivuttomasti, ilman minkäänlaisia kärsimyksiä ja kriisejä. Vilpittömät onnittelut heille.

Todella moni niin sanottu suurten ikäluokkien edustaja varmaankin ihmettelee, mikä näitä ahdistuneita nuoria riivaa. Miksi suurella työllä ja vaivannäöllä rakennettu yhteiskunta ei kelpaa? Täällähän on kaikki mahdollisuudet, kaikki ovet avoinna! Sen kun käy kimppuun.

Jonkinlainen vastauksen siemen itää siinä, että kaikki on mahdollista vain, jos on rahaa. Toinen pointti on siinä, että yhteiskuntaa on rakennettu niin helvetillisellä vimmalla, että yksinkertaisista asioista on tehty käsittämättömän vaikeita.

Minä jos joku olen aikuisteini pahimmasta päästä. En halua omakotitaloa, 40-vuotista uraa samassa työpaikassa enkä kotiini jokaista mahdollista vimpainta, etenkin kun vimpaimia on jo nyt ihan liikaa.

Sen sijaan haluan mahdollisimman paljon henkistä kehitystä, hyviä ystäviä, sallivaa avaramielisyyttä ja yksinkertaisista asioista nauttimista. Kliseisesti kiteyttäen haluan keskittyä asioihin, jotka tuottavat minulle nautintoa. Toki olen valmis myös tekemään töitä ja tienaamaan, mutta en aio rakentaa minuuttani ja elämääni sen työn ympärille. Tienatun rahan määrä ei mittaa tekemisteni arvoa itselleni, vaan ainoastaan tienatun rahan määrän.

Tässä on varmaan yksi syy siihen, että sukupolvet eivät oikein ymmärrä toisiaan. Vanhemmat ihmettelevät, kun aikuisille lapsille ei kelpaa se yltäkylläinen elämäntapa, jota he ovat eläneet. Aikuiset lapset taas näkevät vanhempiensa elämäntyylin yltiömaterialistisena, rahakeskeisenä ja stressaavana. Rahaahan saa lähinnä työtä tekemällä, ja tyypillinen työelämä on tänä päivänä pelkkää stressiä siitä, että käyrät laskee, rahat loppuu, kaikki irtisanotaan, lama iskee, vatsahaava, aivoinfarkti, häpeä ja kuolema.

Entäpä sitten jos lahjoja ja itsevarmuutta on vain juuri ja juuri kotitarpeiksi eikä yhtään enempää? Jos ei osaa kyynärpäätaktiikkaa eikä omaa kovaa ääntä? Mitä tässä voi tehdä? Luovia vain jotenkin eteenpäin ja koettaa sinnitellä?

Tämä kaikki on luonnollisesti kärjistystä. Olen vuosia varonut kärjistyksiä, koska kärjistykset eivät ole "tosia". Mutta jos kerran kaikki tämä pohdinta on vain omaa ajatteluani, miksi en kärjistäisi? Totuudella ei ole tämän horinan kanssa mitään tekemistä.

No, mikä nuoria aikuisia sitten ahdistaa? Ainakin se, että antimaterialistinen köyhäily, tai "degrowth" niin kuin sitä hienosti kutsutaan, on valinta vain niille, joilla on varaa valita. Muut köyhäilevät, koska ei ole varaa valita. Ja kun se köyhäilykin on niin stressaavaa! Valintamahdollisuudet tässä maailmassa ovat stressi tuolla ja stressi täällä. Vaikka rahaa pitäisi olla enemmän kuin koskaan! Vai onko se juuri se syy?

Yhteiskunnasta ja maailmasta on rakentunut älyttömän rahakeskeinen ja käsittämättömän monimutkainen häkkyrä, jossa oikeastaan kellään ei ole enää kovin kivaa, oli sitten köyhä tai rikas. Siinä on ahdistuksen ydin, ja sille pitäisi vissiin tehdä jotain.

Ajatus ei ole alkuunkaan kokonainen eikä taatusti itse keksimäni, mutta tämä nyt on vain tällaista hetkessä ääneen ajattelua. Kaikkeen tähän liittyy myös se, että keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ihmiset sanelevat tällä hetkellä ne säännöt, joilla tässä maassa on mahdollista tulla toimeen. Nuorten on vaikeaa, joskaan ei mahdotonta rakentaa elämäänsä omilla ehdoillaan.

No, tämä nyt tällä erää tästä, palaan varmaankin aiheeseen.

Onko viha yksinomaan paha asia?

Tavallaan tämä rasismikeskustelu, jota nyt käydään, on ihan virkistävää. Toisaalta kuulun sukupolveen, josta on kasvanut pääasiassa aika avaramielisiä ihmisiä, ja tällaisten vuosikymmenten takaisten asenteiden puiminen tuntuu siksi turhauttavalta.

Asian ytimessä on viha, ja sitä sinkoilee nyt moneen suuntaan. Se liittyy kiinteästi rasismiin, mutta kyllä "suvaitsevaistokin" on viime aikoina osoittanut, että täältä pesee. Sormella osoittelu, halveksiva naureskelu, kauhistelu ja lehtijuttujen mukaan jopa tappouhkaukset kuuluvat keinovalikoimaan.

Meidän on elettävä tässä yhteiskunnassa ja siedettävä sellaisia ihmisiä ja näkemyksiä, jotka eivät meitä miellytä. Jos joku on rasisti, se ei oikein auta, että kiellämme olemasta. Tällaisena aikuisten ihmisten ajatuspoliisina en edes haluaisi toimia. Vihaan rasismia, mutta jos se on jonkun aivoihin juurtunut, se ei oikeuta minua vihaamaan ihmistä. Olemme vastuussa vain itsestämme, ja siinä on monelle jo ihan liikaa vastuuta.

Tietenkin on selvää, että rasismi on vastenmielistä ja perin juurin ankeata. Se on myös oma valinta, toisin kuin syntymäpaikka tai ihonväri. Mutta se hysteria joka syntyy, kun kansanedustajaksi vahingossa päässyt sahuri sanoo "neekeriukko", on jo liikaa. Vihaan ei kannata vastata vihalla. Sama pätee eduskuntamme hallintovaliokunnan puheenjohtajaan. Vaikka viha olisi millaisella akateemisuudella ja aatehistorialla älyllistettyä, vihaa se silti on. Sitä vastaan ei kannata hyökätä sokkona ja verenmaku suussa, koska se lietsoo vain lisää vihaa.

No, tästä pääsemme varsinaiseen asiaan, joka on viha. Väitän, että viha on yhteiskunnassamme tabu ja omituinen kipupiste, joka siksi usein purkautuu ikävillä tavoilla toisia ihmisiä kohtaan. Ihminen kokee pettymyksiä, epäonnistumisia, närkästymistä, epäoikeudenmukaisuutta ja surua valtavasti lapsesta saakka ja varsinkin teininä. Se kaikki siittää vihaa, jota pitää pystyä purkamaan jotenkin. Viha on valtava voima, joka ei välttämättä kesyynny. Silloin se pitää valjastaa.

Vihan käsittelyyn yhteiskunta ei anna minkäänlaisia välineitä. Vihaisuus on aina "ongelmakäyttäytymistä". Jos lapsi piirtää koulussa veriroiskeisia sotakuvia, kun pitäisi piirtää kukka-asetelmia, se on huolestuttavaa ja merkki jostakin pahasta, vaikka asia on aivan päinvastoin.

Ihmisten tulisi lapsesta saakka antaa tutustua omaan pimeään puoleensa. Viha on mahdollista valjastaa henkilökohtaisen kehityksen ja itsevarmuuden polttoaineeksi, ilman että se vahingoittaa ketään. Se on mahdollista kääntää positiiviseksi voimaksi, mutta koska sitä tukahdutetaan jatkuvasti, se pullahtaa usein arvaamattomana ja vaarallisena ulos.

Avainroolissa on itseilmaisu, jonka avulla tunteita voi käsitellä ja hahmottaa. Ongelma on se, että jos lapsi ilmaisee itseään aggressiivisesti, se yleensä säikäyttää muut ja sitä pyritään jotenkin korjaamaan. Ojasta allikkoon.

Vihaa on, halusimme tai emme. Meidän täytyy huolehtia siitä, ettei se löydä kohteita muista ihmisistä, vaan vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Kun vihasta tulee polttoaine, joka auttaa kantajaansa kulkemaan pystypäin ja muita kunnioittaen, se on suorastaan hyödyllinen asia. Viha vääryyttä kohtaan on varmaan kaikkien maailman hyvien tekojen taustalla vähintään yhtä paljon kuin rakkaus oikeutta kohtaan.

Olen tavannut ihmisiä, jotka sanovat kirkkain silmin, ettei heissä ole lainkaan vihaa. Jos näin on, hieno juttu. Mutta jos ja kun vihaa tässä maailmassa on, välttäkäämme sen kohdistamista toisiin ihmisiin tai muihin luontokappaleisiin.

Jääkiekosta

Jostakin syystä tuntuu, että nyt on sopiva hetki kirjoittaa jääkiekosta. En usko, että tulen aihetta käsittelemään tässä blogissa juurikaan, koska kiekko merkitsee minulle muusta elämästä ja ajattelusta irrallista saareketta, jonka parissa voi unohtaa kaiken muun, viihtyä ja rentoutua.

Opin jo nuorena seuraamaan lätkää, muistaakseni herkässä 11-12 vuoden iässä. Maajoukkuepeleistä se taisi lähteä, mutta otin nopeasti myös kotoisen SM-liigan haltuun. Ilves oli luonnollinen valinta, koska minulla oli joukko itseäni monta vuotta vanhempia kavereita, jotka kannattivat Ilvestä. Pelejä käytiin katsomassa muutama kerta kaudessa, ja olen edelleen hyvilläni siitä, että ehdin nähdä esimerkiksi miehen nimeltä Raimo Helminen livenä jäällä.

SM-liigan seuraamisesta ei ollut pitkä matka NHL:ään, jota seurasin kausina 1995-1998 niin intohimoisesti ja tiiviisti kuin se sen ajan suomalaisella maaseudulla oli mahdollista. Suuri syypää tähän oli tietenkin EA Sportsin NHL Hockey -tietokonepelisarja. Niitä pelejä porukalla hakatessa rikkui monta hiirtä ja näppäimistöä.

Kun aloin soittaa rumpuja tosissani bändissä vuonna 1997, kiekko jäi väkisinkin taka-alalle. Musiikki oli koko ajan tietenkin ollut ykkösasia, mutta vasta tässä vaiheessa se jyräsi tieltään aivan kaiken muun.

Teinivuodet jäivät taakse, päässäni alkoi liikkua alkeellisia ajatuksia ja menin yliopistoon. Arvannette mitä tapahtui. Hiljalleen minulle valkeni, millainen junttistigma jääkiekkoon liittyy, ja aloin hylkiä sitä itsekin. Se oli kenties tarpeellista identiteettityötä, mutta kertoo myös ikuisesta vitsauksestani, huonosta itsetunnosta. Paljon myöhemmin ymmärsin, että stereotypioiden ja stigmojen ei pidä antaa vaikuttaa omiin valintoihin, koska se on silkkaa itsemurhaa, pala palalta.

Vuosikausia pidin nolona sitä, että olin joskus ollut niin innoissani jostakin niin yhdentekevästä ja aivottomasta. Näiksi vuosiksi unohdin lajin täysin, mitä nyt seurailin arvokisoja toisella silmällä, vailla todellista kiinnostusta.

Vuoden 2009 keväällä kiinnostuin sattumalta NHL:n playoffeista. Muun muassa Jouni Niemisen mainio NHL-blogi sai vanhan kipinän hehkumaan. Huomasin, että hitto, tässähän on dramatiikkaa, hyviä tarinoita, viihdettä, vauhtia ja taitoa! Syksyllä 2009 houkuttelin kaverini pitkästä aikaa Hakametsään jääkiekkopeliin, ja kiekkokärpänen puraisi myös häntä välittömästi.

Huomasin, että nautin pelien seuraamisesta. Parhaimmillaan siinä nopeuden, fyysisyyden ja taidon yhdistelmässä on jotakin samaa kuin metallimusiikissa. Se on monella tavalla primitiivistä touhua, mutta niin kai urheilun on tarkoituskin. Ja metallimusiikinkin, ainakin joissain muodoissaan.

Kausi 09-10 meni tietenkin Ilvekseltä niin päin helvettiä kuin mennä voi, mutta vastapainoksi keväällä 2010 valvoin öitäni Stanley Cupin playoffien kanssa. Oli fantastista nähdä, millainen joukkue Chicago Blackhawksista niissä kasvoi, vaikka änärissä minulla ei samalla tavalla suosikkijoukkuetta olekaan kuin SM-liigassa. Teininä kannatin Red Wingsiä, mutta nykyään joukkue ei enää herätä intohimoja.

No, tämä kulunut kausi oli Ilvekseltä odotuksiin nähden aivan loistava, kävin jopa fanimatkalla ja ostin fanipaidankin. Tätä kirjoittaessani NHL:ssä pelataan konferenssifinaaleja, enkä ole vielä katsonut yhtään peliä, mutta aion kyllä. Kiekko on antanut tälläkin kaudella paljon unohtumattomia elämyksiä.

Sitä olen välillä vähän ihmetellyt, että nykyään lätkä on monelle niin helvetin vakava asia. Vaikka olen itsekin pohjimmiltani tosikko, urheilua en osaa ottaa vakavasti, vaikka sen seuraaminen niin siistiä ja intohimoista onkin.

Entä miten minä, uusvanha kiekkomies, suhtaudun viime sunnuntaina ratkaistuun maailmanmestaruuteen? Yksinkertaisesti siten, että hienosti pelattu ja hienosti voitettu!

Sen sijaan olen vähän hämilläni siitä, millainen painoarvo MM-kisoilla tässä maassa on, ja miten ne kytkeytyvät niin voimakkaasti kansalliseen itsetuntoon. Finaalia katsoi televisiosta melkein 2,5 miljoonaa katsojaa. Se on lievästi sanoen käsittämätöntä. MM-kulta on toki hieno juttu ja olen siitä ihan yhtä iloinen kuin kaikki muutkin, mutta esimerkiksi voiton nostama Ruotsi-viha menee pikkuisen överiksi.

Jääkiekkomaajoukkueet ovat tietenkin kansakuntiensa symboleita kiekkoväen silmissä, mutta on se silti vähän paksua, että jotkut vetävät tällaisesta voitosta aggressiivisia "me ollaan parempia ihmisiä ja parempi maa kuin te" -johtopäätöksiä. Eikö se riitä, että me voitettiin tämä lätkäturnaus ja se tuntuu helvetin hyvältä? Voitto on avainsana. Kansakunnan kultapoika Mikael Granlundin viisas lausunto ennen Venäjä-välieräpeliä kaikuu mielessäni: "Lätkää tää vaan on". Se on melkoinen klisee, mutta kiteyttää upeasti koko touhun. Voitoista kannattaa nauttia täysin rinnoin ja tappiot unohtaa saman tien.

Jos tätä Suomi-Ruotsi-asetelmaa verrataan tamperelaisittain, en minä Tapparaakaan vihaa, mutta toki se on aina yhtä mukavaa voittaa. Silloinkin sitä on enemmän liekeissä omien voitosta kuin vastustajan tappiosta.

Jalkapallofanit muistuttavat mielellään, että jääkiekko on futikseen verrattuna kansainvälisesti ottaen kääpiölaji. Se on ihan painava argumentti, ja kansainvälinen lajiliitto ampuu itseään jalkaan lypsäessään kiekkohullujen maiden innostusta.

Arvokisoja kannattaisi minusta pelata vain ja ainoastaan niin, että kaikkia maita ja pelaajia kiinnostaisi, jotta turnaukset olisivat mahdollisimman kovatasoisia. Nyt ajankohta on sellainen, että Kanada ja Yhdysvallat keskittyvät Stanley Cupiin, eikä kaikkia pelaajia ja faneja kiinnosta. Viime vuonna nähtiin sellainenkin ryöstöviljelyn pohjanoteeraus, että samana keväänä pelattiin oikeasti kovatasoinen olympiaturnaus ja myöhemmin jäähdyttely-läpsyttelyhenkiset MM-kisat.

No, toivottavasti MM-kulta lisää ihmisten mielenkiintoa myös SM-liigaa kohtaan. Mitä voiton juhlintaan tulee, en oikein ymmärrä, miksi niin monet yhtäkkiä tuntuvat tuomitsevan railakkaan kertajuomisen harvinaisen juhlan hetkellä. Käyttivätkö pelaajat väkivaltaa, tuliko sieltä loukkaavaa käytöstä? Jos se riittää synniksi, että on ottanut pari, niin johan nyt on meininki. Sitä paitsi Anssi Salmela oli pelaajista ainoa, joka oli juhlissa selvästi umpikännissä. Se on aika hyvä prosentti, kun joukkueessa on reilusti yli parikymmentä nuorta miestä. (EDIT: lisättäköön tähän, että Nurmisen ja Jutilan kännit olivat kieltämättä hieman kyseenalaiset, jos kohta eivät yllättävät. Jääkiekko on pelaajien peli, pelaajille kuuluu voitoista suurin kunnia ja suurimmat juhlat.)

Joo joo, alkoholi on monella tavalla paha juttu, mutta kai sitä nyt kultajuhlissa voi sentään ottaa vähän reilumminkin. On kokonaan eri asia, jos alkoholi oikeasti ottaa otteen elämästä niin, että ilman sitä ei voi olla. Tai että sitä ei voi juoda ilman, että vetää joka kerta perskännit.

Se siitä. Nyt seurataan Stanley Cupin pleijarit loppuun ja ensi syksynä katsotaan, tuoko MM-kullan nostama hype lisää väkeä liigakatsomoihin.

Pakollinen vaalipostaus

Viime sunnuntain eduskuntavaaleissa kävi niin, että näin kävi. Tulos on aikalailla täsmälleen sellainen kuin suurin osa tuntemistani politiikkaa seuraavista ihmisistä pelkäsi.

Jokaisen on nyt hyljättävä kaikki epätoivo ja otettava määrätietoinen asento ja ilme. Vuosikausia paikoilleen juurtuneiden palikoiden näin selvä liikahtaminen uuteen asentoon kätkee valtavan mahdollisuuden.

Ajatus ei tietenkään ole omani, vaan löysin kolme erinomaista blogitekstiä aiheesta: Frank Martela, Jatulintarha ja olennaisen hienosti kiteyttävä Vallankumouksen hedelmiä. (Lisäys: otetaan tähän vielä neljäs, hieno teksti: Tommi Himberg's Posterous)

Analysoin tässä nyt vaaleja huvikseni vähän minäkin, vaikkei mulla mitään kovin teräviä ajatuksia ole. Tuloksista näkyy kolme keskeistä ilmiötä: perussuomalaisten menestys, keskustan tappio ja lievempänä mutta silti selvänä signaalina vihreiden ja vähän vasemmistonkin tappio.

Kullekin on syynsä. Perussuomalaisten menestyksen ei pitäisi yllättää ketään, joka on tavannut ihmisiä muuallakin kuin omassa tai kaverinsa olohuoneessa, tai Facebookissa, heh. Keskustan tappio on erittäin tervetullut ilmiö, mutta toisaalta varmaan aika suureksi osaksi perussuomalaisten nousun kääntöpuoli. Vihreiden ja vasemmiston heikko menestys on ikävä juttu, mutta sillä saattaa olla etenkin vihreisiin tervehdyttävä vaikutus. Ja tietenkin Arhinmäen menestys Helsingissä oli vasemmiston kannalta hyvä merkki.

Ankeinta on se, että kokoomus on nyt suurin puolue. Yksittäisistä valopilkuistaan huolimatta (toivottavasti Vapaavuori jatkaa asuntoministerinä) "kykypuolue" on vallankahvassa suorastaan vaarallinen, minkä minusta osoitti jo mennyt hallituskausi.

Kun kokoomus saa hallituskavereikseen todennäköisesti demarit ja perussuomalaiset, on vaikea nähdä, että esimerkiksi ympäristönsuojelu olisi poliittisella agendalla kovin korkealla. Uuden hallituksen luontosuhde pohjautunee vanhaan kunnon kuvioon "minä otan mitä ikinä haluan - sinä annat aina enemmän kuin millään pystyt". Toivottavasti ympäristöministeriön virkamiehillä riittää voimia.

Perusturvaa tai muutakaan sosiaalipolitiikkaa tuskin uudistetaan ainakaan parempaan suuntaan. Sen verran tiukat siteet työmarkkinajärjestöihin jokaisella hallituspuolueella on. Ydinvoimaa ei sentään vissiin ole tulossa lisää, mikä on ihan jees.

Tällä kertaa ilmeisesti jopa poikkeuksellisen aktiivisesti äänestäneillä suurilla ikäluokilla pyyhkii hyvin, kuinkas muuten. Eläkeikää tuskin nostetaan ja eläkkeet saavat muutenkin olla varmaan aika rauhassa. Kattellaan.

Meidän hieman nuorempien ja konservatiivisuutta kavahtavien on nyt oivallettava eräs asia. Eduskunnan ja hallituksen kokoonpanot vaativat vastavoimikseen ihmisten omaa ääntä ja aktiivisuutta.

Kaikkien niiden, jotka eivät niele ankeita ympäristöasenteita, kulttuurinäkemyksiä, maahanmuuttomielipiteitä, maanpuolustusajatuksia tai mitä muuta ankeata hyvänsä, on vastalauseensa ääneen sanottava ja arjessa näytettävä.

On myös tuettava niitä voimia, jotka ajavat kanssamme samansuuntaisia asioita. Sekä eduskunnassa että muualla.

On ilahduttavaa, että sekä vihreät että vasemmistoliitto ovat saaneet vaalien jälkeen uusia jäseniä. Kaikki eivät hyväksy arvokonservatismia ja ympäristövälinpitämättömyyttä. Vaaditaan keskustelua, seurantaa ja vastarintaa. Olisi fantastista, jos Suomi nyt vihdoin liikahtaisi kansalaisyhteiskunnan suuntaan. Kukin on vastuussa itsestään, myös minä.

Eduskunta tai hallituspohja ei luo maahamme yleistä henkistä ilmapiiriä, vaan me ihmiset teemme sen.

"Minä olen mies!"

En kuulu siihen ihmisjoukkoon, joka menettää hermonsa mainoksiin. On paljon kivuttomampaa vain ignoroida ne.

Äsken tuli posti ja yllätin itseni polttamalla päreeni. Sonera mainostaa Koti-tv-pakettiaan osoitteellisella kirjeellä, joka on ainakin meikäläiselle miltei täydellinen antimainos.

Kuoressa äärimmäisenä vasemmalla on teksti "Nainen! Täältä löydät romantiikkaa ja hyvät naurut". Äärimmäisenä oikealla lukee "Mies! Kurkkaa tänne, jos kaipaat actionia". Vastakkainasettelu on melkoisen selvä, sanoisin.

Kääntöpuolella lisätään kierroksia. "Toiminnan mies? Linnoittaudu tuoliisi. Actionia, trillereitä & maskuliinista menoa." "Viihteen valtiatar? Tee sohvaltasi seikkailu. Suuria tunteita ja romanttista komediaa."

On tietysti vähän säälittävää provosoitua tällaisesta "pilke silmäkulmassa" tehdystä stereotyyppimainonnasta, mutten voi sille mitään, että vituttaa ihan saatanasti, kun sukuelinten perusteella tehdään päätelmiä siitä, mitä haluan katsoa televisiosta. Tai juuri mistään muustakaan.

No, samalla tulin tyytyväiseksi siitä, etten ole koskaan maksanut Soneralle senttiäkään mistään. Elisa Viihde on muuten todella toimiva, monipuolinen ja helppokäyttöinen paketti ja tarjoaa vähintään yhtä paljon sisältöä kuin ääliömäisesti mainostava kilpailijansa.

Mainoksen kuvituksessa on yksi mielenkiintoinen pointti. Mies katsoo urheilua yksin, mutta romanttista leffaa mies ja nainen katsovat sylitysten yhdessä. Ensimmäisessä kuvassa mies näyttää energiseltä, jälkimmäisessä väkinäiseltä ja alistuneelta. Hienoa.

Asian vakavin ja surullisin puoli on se, että tämäkin "harmiton" mainos osuu todella monen mielestä ihan kohdalleen. Se uusintaa (mahtava yliopistosana) näitä vammaisia sukupuolimalleja ja edesauttaa sitä, että yhä useampi näkee jotenkin luonnollisena sen, että mies = kaljaa, urheilua, räiskintäleffoja ja nainen = karkkia, kikattelua, nyyhkyleffoja.

Monet luulevat, että on helppoa ja palkitsevaa olla sellainen kuin muut odottavat ja olettavat. Tämä ajatus ei ole minullekaan mitenkään vieras. Mutta olen ehkä viimein oppimassa sen, että kaikkein helpointa ja palkitsevinta on olla rehellisesti se, joka on. Yksilö, joka kunnioittaa muita yksilöitä. Ahtaisiin sukupuolirooleihin tai mihin tahansa kulttuurisiin karsinoihin mukautuminen tekee huomaamatta vaarallista väkivaltaa identiteetille ja yksilöllisyydelle.

Olennaisin pointti lienee silti tässä: solahtakaa minun puolestani millaiseen laariin haluatte, mutta älkää olettako muilta samaa.

Sen verran vielä, että Peter Dolving on kirjoittanut kiinnostavasti ja hyvin sukupuolirooleista ja seksuaalisuudesta, tällai miesnäkökulmasta. Koska minähän olen mies. Kuulitteko, mies!!! MIES!!!!!!

Logiikka on yliarvostettua

Sekä yhteiskunnallinen että arkisempikin ihmisten välinen keskustelu äityy toisinaan argumentoinniksi, jossa pyritään osoittamaan puutteita vastapuolen esittämien ajatusten ja väittämien logiikassa. Ihmisten ajatuksilta, näkemyksiltä ja valinnoilta vaaditaan johdonmukaisuutta, koska muuten niissä "ei ole järkeä". Lukemattomat väittelyt tässä maailmassa rakentuvat näin:

Henkilö A: "Kyllä asiat ovat sillä tavalla, että (väittämä X, joka on A:n mielestä hyvä)."
Henkilö B: "Ai että (väittämä X, joka on B:n mielestä vähemmän hyvä)? Samalla logiikallahan (väittämä Y, jossa B vääntää kärjistetyn irvikuvan väittämän X oletetusta logiikasta)!"

Tässä menee niin sanotusti lapsi pesuveden mukana. Ei kyseenalaisteta tai arvostella itse väittämää, vaan sen logiikkaa.

Tietenkin maailmassa voidaan luoda sääntöjä ja arvojärjestelmiä, jotka perustuvat jonkinlaiseen logiikkaan ja käsitykseen yleisistä, aina paikkansa pitävistä totuuksista. Näinhän on tehtykin. On uskonnot, lait, ideologiat ja ties mitkä ismit, jotka tarjoavat ihmisille tapoja arvottaa ja lajitella asioita. Ihmisillä on järjestyksen ja johdonmukaisuuden tarve. Logiikan vastakohdaksi nähdään mielivaltainen ja pelottava arvaamattomuus.

Ajatellaan kaksi menestyvää ihmistä. Toinen on saavuttanut menestyksensä johdonmukaisella työnteolla pala palalta, toinen nopeasti niljakkaalla hetkeen tarttuvalla opportunismilla. Lopputulos: johdonmukainen on sympaattinen ja opportunisti epäilyttävä, vaikka kumpikaan ei olisi koskaan aiheuttanut minkäänlaista haittaa kenellekään.

Johdonmukaisuus rauhoittaa, koska se tekee asioista ennustettavia.

Logiikalle on tietenkin paikkansa etenkin matematiikassa ja tieteessä. On ihan hyvä, että myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja lainsäädännössä pyritään jonkinlaiseen johdonmukaisuuteen. En vastusta sitä, että yhteiskunnan toiminta on kansalaisen silmissä ennustettavaa.

Sen sijaan suhtaudun kriittisesti siihen, että yksilöltä odotetaan omassa elämässään ja vain itseään koskevissa ratkaisuissa johdonmukaisuutta, ikään kuin se olisi jokin perustavanlaatuinen hyve.

Usein tulee sellainen olo, että ihmisen joko tulee tai ei tule olla määritelmällisesti jotakin. Tämä ajattelu ei tunnista asteikkoa vaihtoehtojen on ja ei välissä. En siis voi olla esimerkiksi tänään tätä ja huomenna tuota, koska se on epäjohdonmukaista. Asteikkosokeus vaivaa joskus myös yhteiskunnallista päätöksentekoa, kuten myöhemmin huomaamme.

Tämän kirjoituksen pointti tulee toivottavasti pikapuoliin olemaan se, että ihmiset luovat järjestystä maailmaan ja vaativat logiikkaa toisiltaan usein tarpeettomilla, jopa haitallisilla tavoilla. Lisäksi logiikkaa on helppo manipuloida ja taivuttaa argumentoinnin keinoin aivan vääristyneeksi.

Lähdetään kuitenkin positiivisen kautta. Kieli on kiistatta tarpeellinen logiikan muoto. Kielen avulla kommunikointi ei oikein onnistuisi, jos emme käyttäisi johdonmukaisesti samoja kirjaimia samoista äänteistä ja samoja sanoja samoista asioista. Se, mitä minä tarkoitan sanalla "lumi", vastaa luultavasti aika lähelle sinunkin kokemustasi siitä, mitä sinä tarkoitat sanalla "lumi". Ehkä. En voi tietää, voin vain luottaa.

Tässäkin on aivan valtavasti harmaata aluetta, etenkin kun kieltä aletaan käyttää abstraktimpien asioiden selittämiseen.

Se, mitä minä tarkoitan vaikkapa populistisella diskurssilla, totuuden sosiaalisella rakentumisella, heviriffin limaisuudella tai radikaalilla ajattelulla, on huomattavasti vaikeampaa jakaa. Kieli on jo itsessään loputonta tulkintaa. Ylimääräisen kierroksen tähän hankaluuteen tuo vielä se, jos keskustelijoiden kielitaito on eritasoinen. Olen haastatellut lukemattomat kerrat esimerkiksi ruotsalaisia artisteja englanniksi. Koeta siinä sitten luoda sujuvaa keskustelua, kun kumpikin takeltelee sen kun kerkiää.

No, pointtia kohti.

Johdonmukaisuuden vaatimus on mieletön silloin kun puhutaan ihmisten arkipäivän valinnoista. Se, että ihmiset toimisivat arjessaan aina loogisesti ja ennustettavasti, on masentava oletus. Tämä on korostunut muun muassa viime aikojen ruokakeskustelussa, joka nostattaa jostakin syystä valtavan voimakkaita intohimoja.

Jos viaton kansalainen haluaa esimerkiksi vähentää lihansyöntiä, häntä vaaditaan tästä valinnasta tilille kahdesta suunnasta. Vannoutuneet lihansyöjät arvostelevat suunnanmuutosta: "Vastahan vetelit sisäfilettä hyvällä halulla ja jälkiruuaksi pekonia!" Jyrkän linjan vegaanit taas paheksuvat: "Syöt yhä kalaa, eläin se on sekin! Miksi juot maitoa, sekin on eläimestä!"

Viattoman kansalaisen viaton ja vain itseään koskeva valinta pyritään näin torpedoimaan perusteluvaatimuksilla, vaikka kansalainen ei ole lainkaan velvollinen esittämään yhtään minkäänlaisia perusteluita kenellekään. On kuin hän valintansa kanssa olisi uhka muille tai tekisi sen jonkinlaiseksi aggressiiviseksi mielenosoitukseksi muita kohtaan. "Valintasi on mieletön eivätkä perustelusi pidä, olet epäluotettava ja arvaamaton, selkärangaton välimallin omantunnonpesijä!"

Tällaiset väitteet ovat elämälle vieraita, koska ne kumpuavat aina kärjistämisestä. Niissä ei ole mitään asteikkoa, on vain "on" ja "ei". Joko syöt lihaa vitusti joka päivä tai sitten et ollenkaan. Jos olit eilen sitä mutta nyt olet myös vähän tätä, olet epäjohdonmukainen ja siksi ikävä ihminen, vaikka omasta mielestäsi olet vain päivittänyt ajatteluasi.

Minkäänlainen välimuotosekoilu ei ole loogista eikä johdonmukaista ja siksi se on tässä ajattelussa lähtökohtaisesti tuomittavaa, sekoilun sisällöstä riippumatta.

Kyvyttömyys nähdä asteikkoa ääripäiden välissä synnyttää joskus merkillisiä ilmiöitä. Erinomainen esimerkki tästä oli se, kun Helsingin kaupunginvaltuustossa ehdotettiin kouluihin yhtä (1) kasvisruokapäivää viikossa ja se nostatti aivan absurdin ajatustenvaihdon.

Vaikka keskityin tässä nyt ruokaan, johdonmukaisuuden vaatimus ja asteikkosokeus ahdistavat usein muissakin asioissa. En usko, että johdonmukaisuus yksilön ajatuksissa ja valinnoissa on sellainen asia, joka tekee yksilön elämästä hyvän ja nautinnollisen. Vaikka en pääse logiikantarvettani pakoon, sitä on ihan hyvä haastaa.

Maailma on täynnä yllätyksiä, ristiriitoja, irrationaalisuutta, vapaita assosiaatioita, odottamattomia käänteitä ja täydellistä kaaosta, koska ihmiset ovat impulsiivisia, epäjohdonmukaisia ja emotionaalisia. On terveellistä pohtia, milloin logiikka on paikallaan ja milloin se on vain haitaksi.

Perimmäinen teesini lienee se, että ihminen on aina vapaa tekemään jokaisen yksittäisen valintansa itse tässä ja nyt. Se kannattaa muistaa. Muuan ystäväni kysyi kerran, toimimmeko me elämässämme vapauden tunteesta käsin. Kysymys on ajattelemisen arvoinen.

Outo kilpailu

Olen tänäkin keväänä etuoikeutettu päästessäni tamperelaisen Jack the Rooster -kapakan Kukkona tunkiolla -bändikisan tuomaristoon. Olin viime vuonna samassa hommassa. Voiton vei Ghost Voyage, täysin korruptiovapaasti ja lopulta lähes yksimielisesti.

Tykkään tuomaroinnista, vaikka bändikilpailu on lähtökohtaisesti ihan järjetön asetelma. On absurdia, että eri-ikäiset, erikykyiset ja erityyliset bändit kisaavat toisiaan vastaan, ja voitosta päättää musiikkialan "asiantuntijoista" koostuva tuomaristo. Toivottavasti Kukko-kisaan osallistuvat bändit ovat mukana riittävän kevein mielin.

Vaikka palaute-onelinereista saattaa ehkä mahdollisesti joskus jäädä jotain käteen, minä uskon vahvasti siihen, että bändin on seurattava ennen kaikkea omaa sisäistä johdatustaan. Siitä ei seuraa mitään hyvää, jos ilmaista kaljaa lipittävien tuomarien mielipiteet otetaan liian tosissaan.

Koska mielipiteistähän tässä on kyse. Kaikki on subjektiivista.

Tykkään olla tuomarina, koska tykkään nähdä bändejä livenä ja miettiä, mitä hyvää ja huonoa niissä minusta on. Sitähän minä teen muutenkin.

Vastustan kaikkea yleistämistä, mutta vastoin tapojani tyypittelen nyt muutaman stereotyyppisen bändikisabändin.

On mahtavaa nähdä ihan äskettäin perustettuja alle parikymppisten jannujen bändejä, jotka eivät ole soittaneet kuin muutaman keikan. Usein näissä bändeissä on joku lahjakkuus, yleensä kitaristi, joka kannattelee hommaa. Vaikka musiikki olisi kuinka mitäänsanomatonta ja soitto horjuvaa, mietin aina, kuinka siistiä on, että tämäkin bändi on perustettu. Tyypit voisivat tehdä elämällään jotain vahingollista ja typerää, mutta ne haluavat soittaa. Se on ihan käsittämättömän hieno asia. Bändi tulee olemaan niille tyypeille arvokas juttu elämän loppuun saakka, jatkoivat ne sitten soittamista tai eivät.

Sitten on niitä bändejä, jotka ovat viimeisen päälle ammattimaisia. Kaikki on mietitty ja yhdessä keskusteltu. Soittotaidot ovat ihan priimaa ja esiintyminen harjoiteltua. Ainoa ongelma on, että biisit ovat täysin mitäänsanomattomia tai sitten tyylitaju tai karisma puuttuu kokonaan. Tässä liikutaan todella harmaalla alueella, koska kaikki on subjektiivista. Hyvä mutta epäkiinnostava -luonnehdinta pätee minusta todella moneen menestyväänkin bändiin. Usein näistä bändeistä nousee esiin yksi palavasilmäinen hahmo, jonka visio koko juttu ilmeisesti on. Muut ovat sitten mukana huvin ja harrastuksen vuoksi, ja se näkyy juuri fiiliksen ja karisman puutteena. Tällaisista bändeistä jää paskin fiilis, koska on vaikea nähdä, että niistä enää voisi tulla bändejä, joista minä voisin tykätä.

Lopuksi on tietenkin ne oikeasti hyvät bändit. Ne joissa soittotaito, näkemys, tyylitaju, karisma, biisit ja fiilis kohtaavat. Genre voi olla mikä tahansa, kunhan musiikki ei ole liian geneeristä. Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä fiilistä, jonka täysin ennalta tuntematon, oikeasti helvetin laadukas bändi saa aikaan. Viime vuonna tuli vastaan monta bändiä, joista oli vaikea keksiä mitään huonoa. Toivottavasti rima pysyy korkealla tänäkin vuonna.

Tyypittelyä voisi jatkaa, koska kaikki eivät todellakaan mene näihin kolmeen lokeroon. Parasta on kuitenkin juuri se, että kahta ihan samanlaista bändiä ei ole tullut vastaan.

Semmosta. Jospa tekisin jotain töitä välillä.

"Truth is just what you make of it"

Aika väsynyttä siteerata otsikossa jotain amerikkalaista punkbändiä, mutta näin nyt pääsi käymään.

Viitaten edelliseen poliittisesta ilmapiiristä vakavasti huolestuneeseen kirjoitukseeni, tämän päivän hesarin rivien välissä pilkattiin jälleen persuja. Kulttuurisivuilla Teemu Luukka haastatteli perussuomalaisten varapuheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkalaa, joka on ollut puolueen vaaliohjelmatyöryhmän puheenjohtaja. (Päivitys: juttu verkossa)

Juttu koski sitä, millaista taidetta persut haluavat tukea ja millainen taide heidän mielestään vahvistaa suomalaista identiteettiä, joka ohjelman mukaan on Suomen kansan viisauden ja menestyksen peruskivi. Aiheeseen liittyen HS-norsunluutorni on näemmä pohtinut laajasti kansallisen identiteetin olemassaoloa ja merkitystä.

Valaistuin, kun luin Saarakkalan vastauksista tämän lauseen: "Me emme ole puolueena sellaisen aatteen takana, joka ei usko minkäänlaisten totuuksien olemassaoloon vaan sellaiseen hämmentämiseen."

Tähän kiteytyy niin monta asiaa, ettei ole tosikaan. Jos minä olen jotakin tässä älyllisesti avuttomassa elämässäni oivaltanut niin sen, että kaikki on subjektiivista, ja että totuutta ei tosiaan ole. Minä olen 182-senttinen ja 65-kiloinen eläin, joka pystyy kommunikoimaan ja ajattelemaan ihan keskinkertaisesti, mutta totuudesta minulla ei ole eikä voikaan olla mitään helvetin käsitystä.

Tämä oivallus on tehnyt elämästäni aivan ratkaisevasti paremman. Nautin vilpittömästi asioista, joista nautin, koska en enää ajattele, ovatko ne asiat oikeasti nauttimisen arvoisia vai eivät. Paras esimerkki on tietenkin musiikki. Jos minä pidän jostakin yhtyeestä, levystä, kappaleesta, soittajasta tai mistä hyvänsä, minä pidän siitä. Silloin ei ole mitään saatanan merkitystä sillä, mitä joku muu asiasta ajattelee, koska totuutta ei ole.

Usein käy niin, että jostakin asiasta rakentuu jonkinlainen sosiaalinen totuus, jonka tietty ihmisjoukko todella ymmärtää totuudeksi. Tällaisesta paskasta kannattaa kaikkien pyrkiä kaikin voimin eroon. Totuus on se, minkä siitä tekee.

Vuonna 2011, keskellä absurdeinta postmodernia pirstaleisuutta Suomessa on menestyvä poliittinen puolue, jonka mielestä taiteen tekemisessä tulee uskoa totuuksien olemassaoloon. Totuudenkaipuu lienee ihan luonnollinen reaktio, mutta kuinka moni meistä lopulta haluaa asua maassa, jossa perussuomalaiset asettavat totuudet, joihin taiteen tulee uskoa?

Me, te, nuo ja ne

Tuntuu tyhmältä kirjoittaa siitä mistä kaikki muutkin, mutta pakkohan se on. Lueskelin tässä nimittäin aikani kuluksi perussuomalaisten vaaliohjelman. Sitähän tässä on viime aikoina lukemattomissa kolumneissa ja blogiteksteissä tulkittu, kauhisteltu ja parodioitu. Hesarin vääräleuka Virpi Salmi laukoo itse asiassa aika hyvin.

Perussuomalaisten valtava suosio on minusta kaikin tavoin surullinen ilmiö. Silti minua ärsyttää se, millaisella tarmolla perussuomalaisia leimataan joka paikassa tyhmiksi ja naurettaviksi. Rajaa fiksujen meidän ja tyhmien heidän välille vedetään suu vaahdossa. Aivan samalla tavalla kuin perussuomalaiset vetävät rajaa hyvien suomalaisten ja pahojen muunmaalaisten välille.

Ikävä kyllä puolueen vaaliohjelma on pääosin tyhmä ja naurettava. Esimerkiksi perin juurin kummallinen kannanotto taiteesta on jo saanut arvoisensa tyrmäyksen. Ohjelmaa voisi analysoida ja kritisoida muutaman pro gradun verran, mutta teen nyt siitä vain muutaman yleisen huomion.

Puolue uskoo liikuttavan vankasti siihen, että Suomen kansa on aina oikeassa, kaikissa asioissa. Valistuneet asiantuntijat ja virkamiehet ovat vaaliohjelman mukaan lähtökohtaisesti epäilyttäviä. Puolue julistaa tekevänsä etujärjestöistä riippumatonta politiikkaa, mutta riippumaton, tieteeseen perustuva asiantuntijuus ei ole minkään arvoista.

Vaaliohjelman perusteella perussyypää kaikkeen pahaan on EU ja sen mukana kaikki muukin kansainvälinen yhteistyö. Lääkkeiksi aikamme ankeaan ilmeeseen puolue esittää viherhömpötyksen (paitsi maaseudun elinvoimaisuuden kannalta tärkeän bioenergia- ja luomutuotannon) lopettamista, lähidemokratian ja poliittisen vastuun lisäämistä sekä maa- ja metsätalouden ja teollisuuden kaikinpuolista tukemista ja turvaamista. Sekä tietenkin sitä kuuluisaa "parempaa maahanmuuttopolitiikkaa".

Lähidemokratian vahvistaminen on minusta ihan hyvä tavoite. Aika hyvillä jäljillä puolue on siinäkin, että verotuksessa puolue yksinkertaisesti ottaisi rikkailta ja antaisi köyhille. Kappas, populismi uppoaa minuunkin. No, persut meinaavat vissiin verottaa rikkaita aika raskaalla kädellä, jos kerran teollisuutta ei saa veroilla rasittaa. On näet niin, että ohjelman mukaan kaikkialla Suomessa pitää voida asua halvalla, ajaa autolla halvalla ja saada kattavat palvelut halvalla ja läheltä, myös ilman nettiä. Sanaa "yhdyskuntarakenne" ei mainita ohjelmassa kertaakaan.

Epäterveellisille elintarvikkeille voidaan ohjelman mukaan harkita haittaveroa, mutta pyhää teollisuutta ei saa rasittaa minkäänlaisilla haittaveroilla, eikä energiaveroja saa kiristää. Puolueen elinkeinopoliittiset näkemykset voi tiivistää siihen, että maatalous ja mikä tahansa teollisuus ovat itsessään selvästi tärkeämpiä asioita kuin vaikkapa ympäristönsuojelu tai kulutuksen hillitseminen. "Julkisuudessa tuomittuja elinkeinoja" kuten turpeennostoa ja turkistuotantoa puolue puolustaa täysin rinnoin.

Vihreää verouudistusta puolue vastustaa. Ei kritisoi tai erittele tai halua viilata, vaan vastustaa.

Ohjelman kuuma peruna on tietenkin maahanmuutto. Kuvaavaa on, että perussuomalaisten mielestä Suomen kansalaisuuden tulee olla maahanmuuttajille palkinto. Suora lainaus: "Kansalaisuus voitaisiin myöntää esim. viiden vuoden maassaolon jälkeen muiden ehtojen (suomen kielen taito, ei huomattavaa riippuvuutta tulonsiirroista, ei merkittävää rikoshistoriaa) täyttyessä". Jäin miettimään, kuinka suuri osa "kantasuomalaisista" täyttää näistä vain ehdon yksi ja senkin nippa nappa.

Perussuomalaisten kannatus ponnistaa turhautumisesta, pelosta ja näköalattomuudesta. Nämä tunteet ovat yhteiskunnassamme erittäin todellisia, ja perussuomalaiset kuppaavat ohjelmassaan tätä kultasuonta minkä pystyvät. Valtava määrä suomalaisia uskoo, että perussuomalainen politiikka tekisi heidän elämästään paremman ja Suomesta paremman maan. Tämä toiveikkuus on kasvanut niin suureksi, että sen varjoon jäävät muun muassa sellaiset pikkuasiat kuin puolueen päämiehen aborttikanta. Emma Kari kirjoitti tästä äskettäin hyvin.

Toivottavasti kevät lievittää kansan rivien ahdistusta ja tuo toiveikkuutta. Silloin ehkä ihmiset valitsevat vaaliuurnilla ennemmin valoisan tulevaisuuden kuin pimeän menneisyyden.

Huono tilanne on sekin, jos persut vetäisevät väkevän vaalivoiton, pääsevät hallitukseen ja pettävät äänestäjänsä, kuten epärealistisen ohjelman takia melkein väistämättä käy. Silloin edustuksellisen demokratian kriisi syvenee entisestään.

"Onks tää teidän ongelma?"

Katselen televisiota helvetin vähän. Avara luonto, Simpsonit ja jotkut rikossarjat houkuttelevat sohvalle ajoittain, mutta muuten annan laitteen olla.

Eilen näin sattumalta, kun MTV3 mainosti Hjalliksen kanssa -ohjelmaa, jossa vieraana oli Anni Sinnemäki. Päätin, että katsellaanpa tämä, kiinnosti nähdä tällaisten tyyppien kohtaaminen. Ohjelman voi näemmä katsoa Katsomostakin.

MTV3 ei varmasti ole mikään ajankohtaisjournalismin ylväin airut, mutta tämä puolituntinen oli kyllä melkoinen pohjanoteeraus. Harkimo ei kuunnellut yhtään, mitä Sinnemäki sanoi, vaan keskeytti ja intti vastaan kuin joku ymmärryskyvytön teini. Tiedän, että mies ei ole toimittaja, mutta sitä suuremmalla syyllä sopii kysyä, miksi juuri hänen halutaan tekevän tällaista ohjelmaa.

Harkimo lateli pitkät pätkät omia, vuosikymmenten takaa kumpuavia talous vs. ympäristö -vastakkainasettelujaan ja muotoili kysymyksensä tyyliin "onks tää teidän ongelma", tultuaan juuri itse siihen tulokseen, että näin on.

Onko niin, että Hjallis vetää ohjelmassa jotakin outoa yksinkertaisen kansanmiehen roolia? Mies puhui välillä aivan sekavia. Hän intti inttämistään, kuinka ympäristöasiat eivät äänestäjiä kiinnosta kun arki on niukkaa ja rahasta on pulaa, ja että vihreiden pitäisi tarjota enemmän kuin pelkkiä ympäristöasioita, jotta puolue saisi lisää kannatusta.

Sinnemäki huomautti, että vihreiden äänestäjissä on itse asiassa melkoisesti pienituloisia. Esimerkiksi opiskelijoita ja kaiken maailman silpputyöläisiä. Mitä taas vihreiden "tarjontaan" tulee, Hjallis ei ole vissiin huomannut, että puolueella on ihan oikeasti ajatuksia myös esimerkiksi verotuksesta ja taloudesta. Olisiko kannattanut tarttua niihin?

Turkistarhausta mies piti liian pienenä teemana koska se on niin pieni elinkeino. Sinnemäki vastasi, että sehän on aika suuri eettinen kysymys. Väkisin tuli mieleen, että tämä on jotain outoa näytelmää, jossa Sinnemäelle lanataan helppo väylä näyttää fiksummalta kuin onkaan.

Ehkä tällaisen vatvomiseen ei kannattaisi tuhlata aikaa, mutta omituisen olon tuo "keskustelu" jätti. Joko Harkimo on todella hölmö tai sitten hän yrittää keksimällä keksiä haastattelijan roolilleen näkemyksiä, jotka provosoivat tyhmyydellään haastateltavia. Kumpikin vaihtoehto on huono, kuten lopputuloskin.

Televisio ei ole erityisen älykäs väline, tiedetään. Parhaatkin keskusteluohjelmat pitävät yleensä osanottajansa tiukasti omissa karsinoissaan niin, että mitään vuoropuhelua ei synny, inttämistä vain. Tiukasti rajattu ohjelma-aika ei anna mahdollisuutta argumentoinnille, joten ne pärjäävät, jotka keksivät mieleenpainuvimmat sloganit, oli niissä sitten järkeä tai ei.

Ihan samahan se mulle on kun en juuri telkkaria kattele, mutta se tässä harmittaa, että valtava osa kansasta muodostaa käsityksensä esimerkiksi poliitikoista nimenomaan television perusteella. Sillä saattaa ilmeisesti olla arvaamattomia seurauksia, kuten olen tässä viime aikoina ollut vaaligallupeista huomaavinani.

Rummuista

Aion ihan tosissani kirjoittaa täällä muustakin kuin omasta navastani, mutta kun kerran omistin jo yhden postauksen kirjoittamiselle, olisi valtava vääryys olla kirjoittamatta siitä tärkeimmästä asiasta.

Aloin soittaa rumpuja vuonna 1993. Kukaan, siis kukaan ei minua siihen kehottanut. Perheessä, suvussa tai muussa lähipiirissä ei ollut esikuvia. Se, että idea oli todellakin täysin itse keksimäni, on minulle suunnattoman arvokas asia.

Ajatuskuvio oli muistaakseni yksinkertainen. Metallica oli tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, etten voinut käsittää, miten niin hyvää musiikkia voi olla olemassa. Halusin oppia soittamaan heviä, mutta kitaransoitto vaikutti aivan utopistiselta, yli-inhimillistä hienomotoriikkaa vaativalta puuhalta. Rumpujensoitto vaikutti sen sijaan helpolta, eihän siinä tehdä muuta kuin hakataan vaan niin perkeleesti.

Tämä oletus osoittautui sittemmin vääräksi, mutta halu hakata mahdollisimman nopeasti ja äänekkäästi on kantanut nyt 18 vuotta. Tarina ei ole ollut pelkkää voittokulkua. Elämääni nimittäin hallitsee kaikissa asioissa kaksi voimakasta taipumusta. Toinen on äärimmäinen, järkeä pakeneva jääräpäisyys ja toinen lamaannuttava itseluottamuksen puute.

Koska nämä luonneviat pelasivat teiniaikoina täydellisesti yhteen, en koskaan hakeutunut mihinkään kunnon rumpuopetukseen. Toisaalta se oli jääräpäisyyttä, eli en halunnut oppia soittamaan "oikeasti", halusin vain hakata. Toisaalta se oli itseluottamuksen puutetta, koska en uskonut, että voisin oppia soittamaan oikeasti. Niinpä minusta tuli itseoppinut rumpali. Nykyään olen siitä ylpeä, mutta tietty mitä jos -fiilis lienee seuranani loppuelämän.

Vuoteen 2006 saakka soittamiseni kehittyi bändihommien mukana hitaasti ja vaikeimman kautta. Sain matkan varrella hyödyllisiä reenivinkkejä, mutta sisimmässäni olin sitkeästi sitä mieltä, ettei minusta mitään oikeaa soittajaa koskaan tule. Kunhan täytin jotenkuten ruutuni bändissä, se riitti. Koko soittoharrastusta ei ollut olemassa bändin ulkopuolella, eikä minua yksilönä muutenkaan.

Sitten tuli käännekohta, johon en tiedä tarkkaa syytä. Vuonna 2006 sain jonkinlaisen rumpukohtauksen ja aloin ottaa selvää sekä instrumentista että soittamisesta. Aloin pohtia, millainen soittaja haluan olla ja mitä toimenpiteitä tavoitteiden saavuttaminen vaatii. Kehityin tuon vuoden aikana huimasti. Sen jälkeen on ollut hyviä ja huonoja jaksoja, mutta kehitystä on tapahtunut.

Nyt alkamassa on toivottavasti hyvä jakso. Aion keskittyä taas reenipäiväkirjanpitoon Rumpalit.netissä, se on hyvä kannustin pysyä jonkinlaisessa tahdissa.

Rummuilla on aivan erityinen asema sydämessäni. Arvostan jokaista lyömääni virveliniskua erikseen enemmän kuin esimerkiksi yliopistotutkintoa tai työhistoriaani. Soittaminen merkitsee minulle identiteettiä, itseluottamusta ja mielenterveyttä. Se on ollut ja tulee aina olemaan se asia, joka minusta tekee minut.

Kirjoittamisesta

Minä en koskaan ajatellut, että kirjoittaminen olisi minulle työtä, jolla tienaan rahaa. En lapsena, en lukiossa enkä oikeastaan yliopistossakaan. Se on hassua, koska ulkopuolisin silmin elämäni näyttää arvatenkin määrätietoiselta tekstityöläisyyteen tähtäävältä valintojen sarjalta.

Asia on niin, etten ole koskaan halunnut tehdä muuta kuin soittaa rumpuja. Jos siis puhutaan siitä, mitä ihminen ihan oikeasti haluaa elämällään tehdä. Vasta nyt alan ymmärtää, että kirjoittaminen, jota olen syvästi vihannut pitkiä aikoja, on minulle itselleni hyväksi monellakin tavalla.

Pragmaattisesti ajateltuna kirjoittaminen on tässä elämäntilanteessa miltei ainoa järkevä tapa tienata rahaa. Minulla on ylempi korkeakoulututkinto ja neljän vuoden työkokemus, jotka meritoivat minusta ihan oikean kirjoittavan toimittajan. Se tuntuu oudolta, koska en ole koskaan liittänyt toimittajuutta identiteettiini, pikemminkin pyrkinyt pysymään työstäni henkisesti niin etäällä kuin mahdollista.

Kun aloin aikoinani hahmottaa, että osaan muotoilla ajatuksiani kirjallisesti, kirjoittaminen tuntui todella hyvältä. Se auttoi jäsentelemään sisäistä kaaosta. Vieläkin huomaan joskus, että mieltä painavasta ajatuksesta kirjoittaminen helpottaa oloa. Ongelma on siinä, että itsekeskeinen oman navan tutkiskelu ja analyysi ei kiinnosta ketään, tai jos kiinnostaakin, ei siitä ainakaan kukaan maksa.

Kun kirjoittamisesta paljon myöhemmin tuli työtä, opin suoltamaan suuria määriä yhdentekevää tekstiä lyhyessä ajassa, ilman ajatusta tai kunnollista rakennetta. Se vahingoitti sekä ajattelua, itsetuntoa että kirjoitustaitoa. Nyt muun muassa tämä blogi toimii harjoitusalustana sille tavoitteelle, että pystyisin jälleen kirjoittamaan ajatuksen kanssa niin, että tekstissä on sekä rytmi että rakenne. Toistaiseksi tuntuu, että matkaa on vielä kuljettavana.

Olen oivaltanut, että minua kiinnostavat muutkin asiat kuin oma napa. Se on erittäin tärkeä huomio. Osaan analysoida, selittää ja tulkita ilmiöitä ja tapahtumia. Uskon, että siitä seuraa hyvää, jos keskityn sellaisiin asioihin, jotka minua luonnostaan kiinnostavat. Minun on aika rehabilitoida kirjoittaminen ja puhaltaa siihen taas kunnianhimoa. Vain sillä tavoin voin päästä tästä hankalasta välitilasta eteenpäin.

No, rehellisesti sanoen en ole varma, kiinnostaako minua mikään muu kuin oma napa. Ja jottei totuus unohtuisi, todettakoon, etten vieläkään ihan oikeasti halua tehdä muuta kuin soittaa rumpuja. Mutta kai sekin on jo alku, että tekee mieli julkaista täällä tällaisia hurskastelevia kirjoituksia.

Huamakkaa mut!

Tähän on tultu. Minä, Vilho, alan pitää blogia, jolla ei ole mitään järkevää, rajattua aihepiiriä. On vain puolivillaisia ajatuksia ja huomioita, toisin sanoen joutavanpäiväistä jorinaa. Ihan niinkuin maailmassa ja internetissä ei olisi jo tarpeeksi epäkiinnostavaa tekstiä.

Koska tällainen odottomaton ulostulo vaatii perusteluja, yritän perustella.

Olin nuorempana hyvinkin avoin. Jaoin kernaasti mielipiteeni muiden kanssa ja kerroin itsestäni asioita, joita ei välttämättä olisi aina tarvinnut kertoa. Täysinoppineena keittiöpsykologina on nyt helppo todeta, että se oli epävarmuudesta kumpuavaa huomionkipeyttä, jolla oli joitakin ikäviä seurauksia. Myöhemmin kävi niin, että aloin varoa yhä enemmän mitä sanon, kunnes en sanonut enää juuri kenellekään mitään.

Olin hiljattain vajaat neljä vuotta työpaikassa, joka ei tainnut olla ihan nappivalinta. Tämän vuoden alusta minulle tarjoutui mahdollisuus rakentaa elämääni toisella tavalla, ja tartuin siihen. Nyt rakennustyöt ovat käynnissä, ja yhtenä työmaana on oppia olemaan häpeämättä ja pelkäämättä kaikkea, toisin sanoen uskaltaa sanoa asioita julkisesti. Bloginpito omalla nimellä on ehkä turvallisin tapa tehdä se, koska se tuskin kiinnostaa ketään.

No joo, se siitä. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, tämän blogin aloittaminen on epävarmuudesta kumpuavaa huomionkipeyttä, jolla on todennäköisesti ikäviä seurauksia. Syteen tai saveen.