Tajunnanlaajennusta, osa 3: Kulttuuri

Asetinpa itselleni ansan, kun kerroin etukäteen kirjoittavani tämän tekstin. Joka kerta kun olen pyrkinyt tarttumaan aiheeseen, kaalini on levinnyt tuhanteen suuntaan, enkä ole saanut ajatuksentapaisiani raavittua mihinkään järkevään järjestykseen. Vaan yritetäänpä nyt vihdoin. Tuskin tästä mitään tulee, mutta yritettävä on.

Kulttuuria on äärimmäisen vaikea määritellä tyhjentävästi. Ehkä juuri siksi se on käsite, joka kannattaa ymmärtää mahdollisimman laajasti. En oikein osaa suhtautua siihen, että ihmiset sanovat "harrastavansa kulttuuria", kun he käyvät teatterissa. Taide on tietenkin osa kulttuuria, mutta on aika kapeaa ajattelua ymmärtää kulttuuri niin kuin se sanomalehtien kulttuuripalstoilla ymmärretään.

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki jäi viime syksynä pois Musiikkitalon ja Sibelius-Akatemian avajaisista. "Kulttuuripiirit" olivat haljeta paheksunnasta. Mitä Arhinmäki teki avajaisten aikaan? Oli Liettuassa seuraamassa Suomen koripallomaajoukkueen edesottamuksia EM-kisoissa. Tuskin hän tarkoitti valintaansa miksikään statementiksi, mutta mainio veto joka tapauksessa. Arhinmäkihän on myös urheiluministeri. Koska urheilujuntti ja kulttuurisnobi eivät siedä toisiaan, urheilu on ministerin tehtävissä eroteltu tiukasti omaksi sarakkeekseen.

Koripallo ja klassinen musiikki ovat harrastuksina ja intohimon kohteina neutraalisti katsoen täysin samanarvoisia. Silti toista näistä tuetaan julkisilla varoilla huomattavasti avokätisemmin kuin toista. En ole tarkistanut väitettä, mutta veikkaan, ettei mikään koripalloareena Suomessa ole saanut 200 miljoonaa euroa julkista rahaa. Oli ihan paikallaan, että ministeri teki valtiovallan edustajana tällä kertaa tällaisen ratkaisun.

Se, mitä kaikkia asioita yhteiskunnan varoilla tuetaan ja miksi, vaatii muuten joskus oman pohdintansa.

Kulttuuri-käsitteen painolastina on se, että sen koetaan tarkoittavan jotakin niin korkeaa ja kaunista, ettei siihen saa sotkea mitään rahvaanomaista ja rumaa. Kenties kulttuuriin kuuluu joidenkin mielestä myös pysyvyys, mikä on aivan absurdia, koska kulttuurinhan nimenomaan kuuluu olla jatkuvassa muutoksessa. Ei tässä muuten ole mitään järkeä.

Kaikki mitä ihminen luo ja tekee kertoo ihmisestä jotakin, eikä ymmärrys toisia ihmisiä kohtaan ole koskaan pahitteeksi. Kaikesta inhimillisestä lienee syytä olla jollakin tasolla kiinnostunut sen sijaan, että vain paheksuu ja tuhahtelee. Saa tietysti paheksuakin, kunhan tietää mitä paheksuu.

Kun olin teini, muuan vieraisilla ollut perhetuttu määritteli minut ruokapöydässä individualistiksi. Käsite piirtyi pysyvästi minäkuvaani, kunhan ensin olin tarkistanut sanan määritelmän sivistyssanakirjasta. Sittemmin olen pohtinut laajasti kaiken subjektiivisuutta ja oppinut jossain vaiheessa, että ajattelutavan nimi on eksistentialismi. Suosittelen tätä pohdintaa, sillä vaikka sillä ei ole totuuden kanssa mitään tekemistä (muotoilen asian tarkoituksella näin), se antaa kummasti perspektiiviä maailman kokemiseen.

Voin varmasti jonkin verran vaikuttaa kollektiiviseen tajuntaan kommunikaation ja vuorovaikutuksen avulla, koska otan itsekin jatkuvasti ajatuksia ja vaikutteita vastaan. Lopulta minun kokemukseni maailmasta on kuitenkin vain minun kokemukseni, enkä voi millään väittää, että se kokemus olisi arvokkaampi kuin jonkun muun, vaikka minusta siltä tuntuisikin. Lopuksi todettakoon individualistisesti, että tällä tavalla minä ajattelen, enkä väitä, että kenenkään muun tulisi ajatella samalla tavalla.

Asiaan. Mikään universaali totuuskomissio ei ole määritellyt klassista musiikkia arvokkaammaksi asiaksi kuin koripallo. Kumpikin on kulttuuria.

Jos puhutaan kulttuurista sanomalehtipalstamielessä, jolloin puhutaan lähinnä taiteesta, meillä on "populaarikulttuuria" ja "korkeakulttuuria". Onneksi aika ajaa kovaa vauhtia tämän jaon ohi, eikä vanha kunnon taide-viihde-vääntökään ole enää entisissä voimissaan. Mutta sana "populaarikulttuuri" on kyllä mahtava, sen enempää semantiikkaan nyt sukeltamatta. Se tavallaan kiteyttää ne syyt, miksi kulttuuri-käsitteen merkitystä kannattaa päässään hartiavoimin laajentaa.

Kulttuuria on siis se, mitä ihmiset tekevät. Hyvä. Se käsitteellisistä ongelmista.

Kokonaan toisenlaisen tajunnanlaajennuksen paikka on se, kun puhutaan "vieraista kulttuureista". Melkein kaikki paljon maailmalla reissanneet sanovat, että ihmiset ovat lopulta kaikkialla samanlaisia ja kaipaavat samoja asioita. Tämän voi halutessaan päätellä myös maalaisjärjellä, vaikkei olisi koskaan käynyt missään.

Ajatellaan nyt vaikka ruokaa. Ruuan kulttuurisidonnaisuutta voi lähestyä oman tekemisensä kautta. Se, mitä ja miten minä olen tottunut syömään, on kulttuuria. Niin itsestäänselviltä kuin tottumukseni tuntuvatkin, ne kaikki ovat täynnä valintoja. Mitä ruokaa haluamme tuottaa itse, mitä haluamme tuoda maahan, mitä raahaamme kaupoista jääkaappeihimme ja mitä valitsemme kulloinkin syötäväksi. Jossain muualla on ehkä totuttu tekemään erilaisia valintoja, mutta olennainen pointti on se, että sielläkin syödään, jos vain ruokaa on tarjolla.

Klassinen esimerkki ruokakulttuurikonfliktista on koiranliha, joka kauhistuttaa länsimaisia. Jos asiaa pysähtyy ajattelemaan edes hetkeksi, tulee helposti mieleen, että lautaselle päätynyt kiinalainen koira on varmaan elänyt paremman elämän kuin tehotuotannossa stressaantunut suomalainen sika. Primitiivireaktioita kannattaa haastaa älyllisesti. Ei koiraa ole pakko syödä (kuten ei sikaakaan, vaikka joulu kohta onkin), mutta on turha kauhistella koiran syömistä. Siinä syödään kuollutta eläintä, ihan kuten meilläkin. Yhtäläisyyksien oivaltaminen laajentaa tajuntaa, siksi niitä kannattaa etsiä.

Ensireaktio vieraisiin kulttuureihin on tietenkin pelko. Syyt ovat arvatenkin pitkällä ihmisen evoluutiobiologisessa historiassa. Pelko on ymmärrettävää ja joskus hyväksikin, mutta aivan liian usein se halvaannuttaa järjen niin, että älykkäät ja hienotkin ihmiset taantuvat alkuliman tasolle. Suomalainen suurpetokeskustelu on tästä erinomainen esimerkki, mutta se on kokonaan toinen tarina.

Inhimillisen toiminnan, so. kulttuurin eri ilmentymien yhtäläisyyksien etsiminen ja tunnistaminen palkitsee. Oli kyse sitten oopperasta ja jääkiekko-ottelusta tai Ypäjästä ja Timbuktusta. Samankaltaisuuksien varaan on paljon helpompi rakentaa kuin eroavaisuuksien, koska ne ovat paljon suurempia ja tärkeämpiä.

Se siitä. Nyt pääsen vihdoin niiden omaa egoani boostaavien postauksien kimppuun, joita olen haudutellut pitkään. Jes.