Suosittelun aikakausi

Moni taatusti tunnistaa tunteen: oma kokemus musiikista on niin ainutlaatuinen, että sitä tekee mieli varjella. Sama pätee tietysti taiteeseen laajemminkin, mutta musiikki on omalla kohdallani paras esimerkki. Kun on jotakin kummallista reittiä löytänyt jonkun hyvän bändin ja kuvittelee, että kukaan muu ei tiedä tästä mitään, on sietämätöntä huomata hetken päästä, että samaa yhtyettä kuuntelevat "kaikki". Siinä on turha enää vinkua, että minä tiesin tästä ennen kuin kukaan teistä.

Sama toimii toisinkin päin. Kun muut hehkuttavat, on vaikea tarttua. Vasta pölyn laskeuduttua on helpompi ottaa hehkutuksen kohde testiin ja muodostaa siitä oma mielipiteensä, ilman yleisen pöhinän muodostamaa painetta.

Siinä on lapsellisen minä itte -uhman piirteitä, mutta koetan nyt perustella sen jotenkin kauniimmin, jotta ei tarvitsisi tuntea itseään niin lapselliseksi. Olennaista on säilyttää suora ja rikkumaton yhteys omaan kokemukseensa. Ei ole hyväksi antaa ulkopuolisen paineen rappeuttaa sitä.

Olen ollut jääräpäisyyteen saakka individualisti jo ennen kuin tiesin mitä sana merkitsee. Teiniaikoina vastustin kaikenlaista massakulttuuria henkeen ja vereen. Kammosin tasapäistäviä sukupolvikokemuksia, koska halusin elää juuri niin kuin halusin, ketään tottelematta ja seurailematta. Jälkeenpäin on tietenkin selvää, että olihan minulla esikuvia ja vaikutteita. Silti oli vankka halu tutustua ja ottaa selvää asioista omalla tavallani, omalla ajallani ja omalla intuitiollani. Kärsin, kun minulle osoitettiin ulkoapäin jokin kokemus tai tehtävä vain siksi, että sen avulla liittyisin johonkin laajempaan kaanoniin. Minä itte, saakeli!

Tämä taipumus elää minussa yhä sitkeästi. Siksi hätkähdän, kun älypuhelimeni ehdottaa minulle "kavereiden musiikkisuosituksia". En minä niitä kaipaa! Kuuntelen mitä kuuntelen. Jos kuuntelen tätä nyt, ei kiinnosta että "saattaisin pitää" tuostakin. Otan selvää joskus jos otan. En nyt.

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että jotkut suorastaan pyytävät suosituksia ikään kuin välttääkseen muiden huonoksi toteaman musiikin ja löytääkseen hyväksi todetun. Sehän on juuri kaikkein siisteintä päättää itse, mistä pitää ja mistä ei! Siinä haastaa sekä itsensä että yleiset "totuudet", eikä vain seuraile laiskasti jotain konsensusta. Niskavillani nousevat pystyyn, jos joku sanoo minulle, että bändin X levyistä nimenomaan Y ja Z ovat "ne olennaisimmat tapaukset". Kiitos vaan, päätän itse mikä minulle on olennaista ja mikä ei.

Koska ristiriitaisuus kuuluu ihmisyyteen, mistä joskus myöhemmin lisää, hehkutan tietenkin itse kaikenlaista musiikkia jatkuvasti. Mutta en kuvittele, että sillä olisi mitään vaikutusta kehenkään. Korkeintaan näen muiden hymyilevän vinosti: "taas se on liekeissä jostain". En halua, että minun kokemukseni on kenellekään muulle mikään vaikute. Päättäkää itse mistä pidätte!

Tämä kaikki saattaa edelleenkin olla vain lapsellista umpimielisyyttä. Mutta silti: miksi kukaan haluaa antaa muiden päättää, mitä mieltä asioista pitää olla? Tämä pätee etenkin ehdottoman subjektiivisiin asioihin, mutta on aika hyvä kysymys yhteiskunnassa laajemminkin.

Asia tuli mieleeni, kun luin tämän artikkelin taannoin. Sosiaalisen median aikakaudella positiivisuus ruokkii positiivisuutta. Kun jotakin peukutetaan ja kehutaan, se kerää lisää peukkuja ja kehuja, vaikka peukutus olisi alun perin täysin sattumanvaraista. Artikkelissa viitataan joukkojen viisaus -ilmiöön, joka toteutuu, kun pitää arvata jotakin mitattavissa olevaa numeraalista asiaa. Tällöin joukko ihmisiä pääsee aina lähemmäksi totuutta kuin yksilö. Harmi vaan, että joukko ei enää ole kovin viisas silloin, kun kyse on subjektiivisista kokemuksista. Se vain säntää jonnekin, ja sitten ollaan porukalla yhtä mieltä.

Perusmekanismi on samanhenkinen, oli kyseessä sitten numeraalinen arvaus tai taiteellisen arvon määrittely. Rautalankamalli voisi olla tällainen: joukossa on joku kaveri, jolla on substanssia ja joka osaa esittää valistuneen mielipiteensä vakuuttavasti. Hänelle löytyy kenties opponentti, joka pakottaa kaverin pinnistelemään ja perustelemaan näkemyksensä entistä vankemmin. Seuraa mahdollisesti väittely. Sivustaseuraajille tulee jommastakummasta sellainen olo, että tuo on kyllä oikeassa, argumentit käyvät järkeen, ja hän on muutenkin fiksu. Helppoa.

Mutta kun taiteessa kukaan ei ole oikeassa. Kiihdyttääkö sosiaalinen media näennäisestä moniäänisyydestään huolimatta kokemusten synkronisaatiota yleisiksi totuuksiksi? Ainakin suositteleminen on helpompaa kuin koskaan, eivätkä sitä tee vain ihmiset, vaan myös ohjelmat. Melko tylsämielistä.

Näsäviisastelija siellä kuvitteellisessa lukijakunnassani kysyy, miten sitten voi löytää uusia juttuja ellei suositusten kautta? Luotan intuitioon. Tulee vain jokin impulssi, joka tekee vaikutuksen ja josta jää jotakin mieleen. Se voi tulla keikalta, lehdestä, sosiaalisesta mediasta, kaverin puheista tai kyläillessä tai baarissa taustalla soivasta musiikista. Mistä vain. Niin käy kun pitää silmät ja korvat auki, on utelias ja painaa asioita mieleensä. Niin käy kun elää.

Tietenkin ystävien suosittelu vaikuttaa jollain tasolla. Mutta omakohtaisuuden elementti, mikä ikinä se sitten onkin, on korvaamattoman tärkeä.

Parhaimmillaanhan musiikki on silloin, kun pystyy määrittelemään sen hetken, jolloin se luikerteli tajuntaan. On paljon mukavampaa muistaa, että tämä jäi mieleen siellä ja siellä silloin ja silloin, kuin että kaveri suositteli sitä Facebookissa. Siinä on omakohtaisempi hehku.

Musiikki ja taide ylipäänsä ovat henkilökohtaisia asioita, eivät mitattavia. Omalle kokemukselle ei tarvitse etsiä vahvistusta ulkopuolelta.

Suora ja henkilökohtainen yhteys ratkaisee. Vaikka kuuntelisikin samaa levyä kuin kaikki muutkin juuri nyt, se ei vähennä oman kokemuksen arvoa. Eikä sen arvo jakamalla kasva, vaikka esimerkiksi rokkikeikalla voikin saavuttaa jonkinlaisen hurmoksellisen yhteisyyden tunteen.

Oma kokemus on oma, ja juuri siksi arvokas.