Eräs myrskyn elämästäni pyyhkäisemä asia oli omistusasunto. Ehdin olla asuntovelallinen melkein kuusi vuotta. Sitä velkaa piti maksamani vielä aika pitkään, mutta toisin kävi. Kämppä oli kyllä komea ja huuma kova kun muutettiin. Itsevarmuutta uhkuen mietin, että tämähän on ihan sama kuin maksaisi vuokraa! Kun vielä kaikki järkevät ihmiset ympärilläni toistelivat, kuinka järkevää on maksaa itselleen eikä jollekin muulle, tunsin oloni peräti järkeväksi.
Olen mestari itselleni valehtelussa.
Aikaa myöten kävi niin, että velkataakka alkoi tuntua myrkkyhämähäkin puremalta aivokuoressa. Siihen vaikutti toki se, että hoidin raha-asioitani koko ajan muutenkin kehnosti. Joka tapauksessa ahdistus alkoi kasaantua ja vapaus tuntua vain kaukaiselta, iäksi menetetyltä unelmalta.
Kunnes sitten tänä kesänä otin ja möin kämpän ja muutin vuokralle. Miten vapauttavalta tämä tuntuu! Saan raha-asiani kuntoon ja siirryn reaalitalouteen. Minulla on kirjoitushommien ansiosta melkein ok-tason tulot, jotka ovat jopa kasvaneet maltillisesti tässä puolentoista vuoden aikana. Menojakin on, muttei niin paljoa, että olisin jatkuvasti kusessa. Tilanne on siis erinomainen, jopa ihanteellinen. On pohjaa jolta ponnistaa.
Olen miettinyt sitä, miten vahvan signaalin yhteiskunta antaa asuntovelkaantumisen järkevyydestä. Kai aika suuri osa Suomen kansan veloista on nimenomaan asuntovelkaa? En ole talousasiantuntija, mutta kyllä asuntojen hinnatkin tuntuvat aika hurjilta. Ikuista kasvua? Sitten kun ajattelee tätä Euroopan talouskriisiä, alkaa tuntua aika perkeleen mukavalta, että pääsin omasta velkataakastani eroon. Vaikka en minä toisaalta mihinkään maailmanlopun saarnaajiin tässä asiassa usko. Kyse on rahasta, ei auringonvalosta tai hapesta.
Ja mikä pointti se on, että kaikilla pitäisi olla OMA asunto? Miksi pitäisi? Eikö se riitä että on joku nurkka jossa asua? Sitäkään ei todellakaan kaikilla ole edes täällä vauraassa Suomessa. Miksi sen kämpän pitää olla OMA?
Olin 25 kun ostin asunnon. Ei siinä iässä voi eikä pidä tehdä monenkymmenen vuoden päähän ulottuvia ratkaisuja. Minuun meni aivan täydestä se, että näin kuuluu tehdä. Velkaantua ja alkaa sitten "vaurastua", siis maksaa järkyttävää velkamäärää pala palalta takaisin itselleen, tietenkin niin että verenimijät pankkikonttoreissa ottavat tuntuvan siivun välistä. Vastikään osui silmiini uutinen siitä, että pankkien epäillään vääristelleen lainakorkoja. Voi herran tähden, tässä on kyse pankeista. Odottiko joku jotenkin kunniallista toimintaa? Ja mitä "vääristely" tässä tapauksessa tarkoittaa, kun kyse on – hienosta markkina-apparaatista huolimatta – pohjimmiltaan ihmisten välisestä sopimuksesta?
En nyt sano, etteikö asuntovelka voisi olla joillekin ihmisille hyväkin ratkaisu. Onhan siitä eittämättä lukuisia esimerkkejä ja se on teoriassa kaunis ajatus. Mutta minulle se ei selvästikään sopinut. Nyt haluan pyörittää omaa pientä mikrotalouttani mahdollisimman pontevasti.
