Jos ajatellaan ihmisaivojen kokoa universaalissa mittakaavassa, ne ovat aika mitättömän kokoiset. Silti ne ovat kyenneet päättelemään ja apuvälineiden avulla mittaamaan sellaisia asioita, joita ne eivät pysty hahmottamaan. Huikeata, sanoisin.
Asioiden universaali mittakaava on terveellistä pitää mielessä. Haastattelin taannoin Amebix-yhtyeen Rob Milleriä, joka selitti, kuinka ihminen ei voi hahmottaa omaa paikkaansa universumissa objektiivisesti, mutta sen paikan voi kyllä tuntea erittäin voimakkaasti. Se on minusta jollakin tavalla lohdullinen ajatus.
Jätetään kuitenkin universum ja keskitytään tilan olemukseen. Sitä kannattaa ajatella syvällisesti. Helpoin esimerkki on koti. Se ei ole mikä tahansa asunto, vaan koti. Siihen liittyy merkityksiä ja tunteita, jotka menevät paljon pintatasoa syvemmälle. Ei kotikaupunkikaan ole mikä tahansa kaupunki, vaan nimenomaan tuttu, kodikas ja rakas kotikaupunki. Tällaisia tunteita kannattaa vaalia.
Tilan omistaminen on mutkikkaampi asia. Koti on tietysti aina omaa tilaa sillä hetkellä kun siellä asutaan ja ollaan, riippumatta siitä, kenen nimiin asunto on papereissa merkitty. Tila kodin ulkopuolella on sen sijaan lähtökohtaisesti yhteistä, sanan puhtaimmassa merkityksessä.
Maata, metsää ja jopa järviä tietenkin omistetaan paperilla ympäri maapalloa, mutta minusta tällainen luonnon tai ympäristön omistamisen perimmäinen idea on kyseenalainen. Sitä paitsi omistajilla on ani harvoin halua säilyttää omistamaansa luontoaluetta luonnontilaisena. Ajatus on, että omistuksesta täytyy hyötyä ja sen täytyy tuottaa. Luontosuhde on kovin yksipuolinen. Ihminen repii luonnosta kaiken minkä irti saa, muttei ymmärrä jättää edes kappaleita siitä rauhaan.
Yksi ihminen ei tarvitse paljoa tilaa, mutta Suomessa asutaan niin harvassa, että ihmiset ovat tottuneet paljoon. Ehkä siksi ajatus yhteisestä tilasta ei oikein tunnu menevän täällä jakeluun. Ikään kuin kaikki tila pitäisi aina olla jonkun omistamaa. Jos on rahaa, tulee olla oikeus omistaa. Tämä on monessa mielessä ongelmallinen tilanne.
Esimerkiksi kaupunkitilasta puhuttaessa tuntuu usein unohtuvan, että torit, kadut, puistot ja muut ovat kaupunkilaisten yhteistä tilaa, eikä sitä voi mikään yksityinen taho omistaa. Kaupunkilaisilla on päätösvalta siitä, mitä yhteisessä tilassa tehdään ja miten sitä kehitetään, mutta kaupunkilaiset kiroilevat itsekseen mieluummin kuin osallistuvat suunnitteluun ja ideointiin. Sama näköharha toistuu yhteiskunnassa muuallakin. Päätöksenteko on ulkoistettu pienelle ihmisjoukolle, jota sitten porukalla manaillaan, vaikka itse asiassa kaikki ihmiset yhdessä mahdollistavat omalla toiminnallaan tämän epäsuhtaisen vallanjaon.
Olen aina ihmetellyt, miksi joillakin ihmisillä on tarve eristää itselleen mahdollisimman suuri yksityinen tila. En keksi muuta selitystä kuin pelon. On huvittavaa, että tämä tarve tuntuu korreloivan voimakkaasti varallisuuden kanssa. Miettikää Roope Ankan rahasäiliötä. "Hus!"
Olen aina ihmetellyt myös joidenkin voimakasta halua ajaa omalla autolla kaupungissa silloinkin, kun ei ole tarvetta roudata mitään suurta. Syyksi tarjotaan usein laiskuutta, mutta se on minusta kaunistelua. Taustalla on sama ilmiö kuin Roope Ankalla. Paitsi että autolla ajaessaan ihminen moninkertaistaa tarvitsemansa tilan, hän myös eristää itsensä yhteisestä tilasta omistamaansa autoon, yksityiseen tilaan. Syynä on pelko ja kyvyttömyys kohdata yhteistä tilaa. Samat yksityisautoilijat halveksuvat julkisia kulkuvälineitä kovaan ääneen. Kappas vaan, nekin ovat yhteistä tilaa.
Yhteinen tila ja muut ihmiset on uskallettava kohdata. Tilan käytöstä on päätettävä kollektiivisesti kaikkien parhaaksi. Tämä pätee sekä kylässä, kaupungissa että koko maailmassa. Ja mitä luontoon tulee, mahdollisimman suuri osa siitä kannattaa jättää rauhaan, koska se lienee parasta kaikkien kannalta.
