Onko viha yksinomaan paha asia?

Tavallaan tämä rasismikeskustelu, jota nyt käydään, on ihan virkistävää. Toisaalta kuulun sukupolveen, josta on kasvanut pääasiassa aika avaramielisiä ihmisiä, ja tällaisten vuosikymmenten takaisten asenteiden puiminen tuntuu siksi turhauttavalta.

Asian ytimessä on viha, ja sitä sinkoilee nyt moneen suuntaan. Se liittyy kiinteästi rasismiin, mutta kyllä "suvaitsevaistokin" on viime aikoina osoittanut, että täältä pesee. Sormella osoittelu, halveksiva naureskelu, kauhistelu ja lehtijuttujen mukaan jopa tappouhkaukset kuuluvat keinovalikoimaan.

Meidän on elettävä tässä yhteiskunnassa ja siedettävä sellaisia ihmisiä ja näkemyksiä, jotka eivät meitä miellytä. Jos joku on rasisti, se ei oikein auta, että kiellämme olemasta. Tällaisena aikuisten ihmisten ajatuspoliisina en edes haluaisi toimia. Vihaan rasismia, mutta jos se on jonkun aivoihin juurtunut, se ei oikeuta minua vihaamaan ihmistä. Olemme vastuussa vain itsestämme, ja siinä on monelle jo ihan liikaa vastuuta.

Tietenkin on selvää, että rasismi on vastenmielistä ja perin juurin ankeata. Se on myös oma valinta, toisin kuin syntymäpaikka tai ihonväri. Mutta se hysteria joka syntyy, kun kansanedustajaksi vahingossa päässyt sahuri sanoo "neekeriukko", on jo liikaa. Vihaan ei kannata vastata vihalla. Sama pätee eduskuntamme hallintovaliokunnan puheenjohtajaan. Vaikka viha olisi millaisella akateemisuudella ja aatehistorialla älyllistettyä, vihaa se silti on. Sitä vastaan ei kannata hyökätä sokkona ja verenmaku suussa, koska se lietsoo vain lisää vihaa.

No, tästä pääsemme varsinaiseen asiaan, joka on viha. Väitän, että viha on yhteiskunnassamme tabu ja omituinen kipupiste, joka siksi usein purkautuu ikävillä tavoilla toisia ihmisiä kohtaan. Ihminen kokee pettymyksiä, epäonnistumisia, närkästymistä, epäoikeudenmukaisuutta ja surua valtavasti lapsesta saakka ja varsinkin teininä. Se kaikki siittää vihaa, jota pitää pystyä purkamaan jotenkin. Viha on valtava voima, joka ei välttämättä kesyynny. Silloin se pitää valjastaa.

Vihan käsittelyyn yhteiskunta ei anna minkäänlaisia välineitä. Vihaisuus on aina "ongelmakäyttäytymistä". Jos lapsi piirtää koulussa veriroiskeisia sotakuvia, kun pitäisi piirtää kukka-asetelmia, se on huolestuttavaa ja merkki jostakin pahasta, vaikka asia on aivan päinvastoin.

Ihmisten tulisi lapsesta saakka antaa tutustua omaan pimeään puoleensa. Viha on mahdollista valjastaa henkilökohtaisen kehityksen ja itsevarmuuden polttoaineeksi, ilman että se vahingoittaa ketään. Se on mahdollista kääntää positiiviseksi voimaksi, mutta koska sitä tukahdutetaan jatkuvasti, se pullahtaa usein arvaamattomana ja vaarallisena ulos.

Avainroolissa on itseilmaisu, jonka avulla tunteita voi käsitellä ja hahmottaa. Ongelma on se, että jos lapsi ilmaisee itseään aggressiivisesti, se yleensä säikäyttää muut ja sitä pyritään jotenkin korjaamaan. Ojasta allikkoon.

Vihaa on, halusimme tai emme. Meidän täytyy huolehtia siitä, ettei se löydä kohteita muista ihmisistä, vaan vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Kun vihasta tulee polttoaine, joka auttaa kantajaansa kulkemaan pystypäin ja muita kunnioittaen, se on suorastaan hyödyllinen asia. Viha vääryyttä kohtaan on varmaan kaikkien maailman hyvien tekojen taustalla vähintään yhtä paljon kuin rakkaus oikeutta kohtaan.

Olen tavannut ihmisiä, jotka sanovat kirkkain silmin, ettei heissä ole lainkaan vihaa. Jos näin on, hieno juttu. Mutta jos ja kun vihaa tässä maailmassa on, välttäkäämme sen kohdistamista toisiin ihmisiin tai muihin luontokappaleisiin.

Jääkiekosta

Jostakin syystä tuntuu, että nyt on sopiva hetki kirjoittaa jääkiekosta. En usko, että tulen aihetta käsittelemään tässä blogissa juurikaan, koska kiekko merkitsee minulle muusta elämästä ja ajattelusta irrallista saareketta, jonka parissa voi unohtaa kaiken muun, viihtyä ja rentoutua.

Opin jo nuorena seuraamaan lätkää, muistaakseni herkässä 11-12 vuoden iässä. Maajoukkuepeleistä se taisi lähteä, mutta otin nopeasti myös kotoisen SM-liigan haltuun. Ilves oli luonnollinen valinta, koska minulla oli joukko itseäni monta vuotta vanhempia kavereita, jotka kannattivat Ilvestä. Pelejä käytiin katsomassa muutama kerta kaudessa, ja olen edelleen hyvilläni siitä, että ehdin nähdä esimerkiksi miehen nimeltä Raimo Helminen livenä jäällä.

SM-liigan seuraamisesta ei ollut pitkä matka NHL:ään, jota seurasin kausina 1995-1998 niin intohimoisesti ja tiiviisti kuin se sen ajan suomalaisella maaseudulla oli mahdollista. Suuri syypää tähän oli tietenkin EA Sportsin NHL Hockey -tietokonepelisarja. Niitä pelejä porukalla hakatessa rikkui monta hiirtä ja näppäimistöä.

Kun aloin soittaa rumpuja tosissani bändissä vuonna 1997, kiekko jäi väkisinkin taka-alalle. Musiikki oli koko ajan tietenkin ollut ykkösasia, mutta vasta tässä vaiheessa se jyräsi tieltään aivan kaiken muun.

Teinivuodet jäivät taakse, päässäni alkoi liikkua alkeellisia ajatuksia ja menin yliopistoon. Arvannette mitä tapahtui. Hiljalleen minulle valkeni, millainen junttistigma jääkiekkoon liittyy, ja aloin hylkiä sitä itsekin. Se oli kenties tarpeellista identiteettityötä, mutta kertoo myös ikuisesta vitsauksestani, huonosta itsetunnosta. Paljon myöhemmin ymmärsin, että stereotypioiden ja stigmojen ei pidä antaa vaikuttaa omiin valintoihin, koska se on silkkaa itsemurhaa, pala palalta.

Vuosikausia pidin nolona sitä, että olin joskus ollut niin innoissani jostakin niin yhdentekevästä ja aivottomasta. Näiksi vuosiksi unohdin lajin täysin, mitä nyt seurailin arvokisoja toisella silmällä, vailla todellista kiinnostusta.

Vuoden 2009 keväällä kiinnostuin sattumalta NHL:n playoffeista. Muun muassa Jouni Niemisen mainio NHL-blogi sai vanhan kipinän hehkumaan. Huomasin, että hitto, tässähän on dramatiikkaa, hyviä tarinoita, viihdettä, vauhtia ja taitoa! Syksyllä 2009 houkuttelin kaverini pitkästä aikaa Hakametsään jääkiekkopeliin, ja kiekkokärpänen puraisi myös häntä välittömästi.

Huomasin, että nautin pelien seuraamisesta. Parhaimmillaan siinä nopeuden, fyysisyyden ja taidon yhdistelmässä on jotakin samaa kuin metallimusiikissa. Se on monella tavalla primitiivistä touhua, mutta niin kai urheilun on tarkoituskin. Ja metallimusiikinkin, ainakin joissain muodoissaan.

Kausi 09-10 meni tietenkin Ilvekseltä niin päin helvettiä kuin mennä voi, mutta vastapainoksi keväällä 2010 valvoin öitäni Stanley Cupin playoffien kanssa. Oli fantastista nähdä, millainen joukkue Chicago Blackhawksista niissä kasvoi, vaikka änärissä minulla ei samalla tavalla suosikkijoukkuetta olekaan kuin SM-liigassa. Teininä kannatin Red Wingsiä, mutta nykyään joukkue ei enää herätä intohimoja.

No, tämä kulunut kausi oli Ilvekseltä odotuksiin nähden aivan loistava, kävin jopa fanimatkalla ja ostin fanipaidankin. Tätä kirjoittaessani NHL:ssä pelataan konferenssifinaaleja, enkä ole vielä katsonut yhtään peliä, mutta aion kyllä. Kiekko on antanut tälläkin kaudella paljon unohtumattomia elämyksiä.

Sitä olen välillä vähän ihmetellyt, että nykyään lätkä on monelle niin helvetin vakava asia. Vaikka olen itsekin pohjimmiltani tosikko, urheilua en osaa ottaa vakavasti, vaikka sen seuraaminen niin siistiä ja intohimoista onkin.

Entä miten minä, uusvanha kiekkomies, suhtaudun viime sunnuntaina ratkaistuun maailmanmestaruuteen? Yksinkertaisesti siten, että hienosti pelattu ja hienosti voitettu!

Sen sijaan olen vähän hämilläni siitä, millainen painoarvo MM-kisoilla tässä maassa on, ja miten ne kytkeytyvät niin voimakkaasti kansalliseen itsetuntoon. Finaalia katsoi televisiosta melkein 2,5 miljoonaa katsojaa. Se on lievästi sanoen käsittämätöntä. MM-kulta on toki hieno juttu ja olen siitä ihan yhtä iloinen kuin kaikki muutkin, mutta esimerkiksi voiton nostama Ruotsi-viha menee pikkuisen överiksi.

Jääkiekkomaajoukkueet ovat tietenkin kansakuntiensa symboleita kiekkoväen silmissä, mutta on se silti vähän paksua, että jotkut vetävät tällaisesta voitosta aggressiivisia "me ollaan parempia ihmisiä ja parempi maa kuin te" -johtopäätöksiä. Eikö se riitä, että me voitettiin tämä lätkäturnaus ja se tuntuu helvetin hyvältä? Voitto on avainsana. Kansakunnan kultapoika Mikael Granlundin viisas lausunto ennen Venäjä-välieräpeliä kaikuu mielessäni: "Lätkää tää vaan on". Se on melkoinen klisee, mutta kiteyttää upeasti koko touhun. Voitoista kannattaa nauttia täysin rinnoin ja tappiot unohtaa saman tien.

Jos tätä Suomi-Ruotsi-asetelmaa verrataan tamperelaisittain, en minä Tapparaakaan vihaa, mutta toki se on aina yhtä mukavaa voittaa. Silloinkin sitä on enemmän liekeissä omien voitosta kuin vastustajan tappiosta.

Jalkapallofanit muistuttavat mielellään, että jääkiekko on futikseen verrattuna kansainvälisesti ottaen kääpiölaji. Se on ihan painava argumentti, ja kansainvälinen lajiliitto ampuu itseään jalkaan lypsäessään kiekkohullujen maiden innostusta.

Arvokisoja kannattaisi minusta pelata vain ja ainoastaan niin, että kaikkia maita ja pelaajia kiinnostaisi, jotta turnaukset olisivat mahdollisimman kovatasoisia. Nyt ajankohta on sellainen, että Kanada ja Yhdysvallat keskittyvät Stanley Cupiin, eikä kaikkia pelaajia ja faneja kiinnosta. Viime vuonna nähtiin sellainenkin ryöstöviljelyn pohjanoteeraus, että samana keväänä pelattiin oikeasti kovatasoinen olympiaturnaus ja myöhemmin jäähdyttely-läpsyttelyhenkiset MM-kisat.

No, toivottavasti MM-kulta lisää ihmisten mielenkiintoa myös SM-liigaa kohtaan. Mitä voiton juhlintaan tulee, en oikein ymmärrä, miksi niin monet yhtäkkiä tuntuvat tuomitsevan railakkaan kertajuomisen harvinaisen juhlan hetkellä. Käyttivätkö pelaajat väkivaltaa, tuliko sieltä loukkaavaa käytöstä? Jos se riittää synniksi, että on ottanut pari, niin johan nyt on meininki. Sitä paitsi Anssi Salmela oli pelaajista ainoa, joka oli juhlissa selvästi umpikännissä. Se on aika hyvä prosentti, kun joukkueessa on reilusti yli parikymmentä nuorta miestä. (EDIT: lisättäköön tähän, että Nurmisen ja Jutilan kännit olivat kieltämättä hieman kyseenalaiset, jos kohta eivät yllättävät. Jääkiekko on pelaajien peli, pelaajille kuuluu voitoista suurin kunnia ja suurimmat juhlat.)

Joo joo, alkoholi on monella tavalla paha juttu, mutta kai sitä nyt kultajuhlissa voi sentään ottaa vähän reilumminkin. On kokonaan eri asia, jos alkoholi oikeasti ottaa otteen elämästä niin, että ilman sitä ei voi olla. Tai että sitä ei voi juoda ilman, että vetää joka kerta perskännit.

Se siitä. Nyt seurataan Stanley Cupin pleijarit loppuun ja ensi syksynä katsotaan, tuoko MM-kullan nostama hype lisää väkeä liigakatsomoihin.