Taide ei synny tyhjästä. Tarvitaan jotakin, joka sysää prosessin liikkeelle ja inspiroi, kenties jopa pakottaa luomaan. Laajasti sanoen tarvitaan elämää. Sitten tarvitaan luova prosessi ja jonkinlainen output, lopputulos, jota muut pääsevät tulkitsemaan. Alkaa tulla yksilöllisiä synteesejä, joista kaikkia taiteilija ei välttämättä ole ollenkaan tarkoittanut. Tämä tulkintojen arvaamattomuus on yksi hienoimmista inhimillisen elämän piirteistä.
Taide - jonka ymmärrän varsin laajasti, en siis tahdo pyyhkiä pölyjä tunkkaisesta taide vs. viihde -keskustelusta - on parhaimmillaan erinomainen portti johonkin ennalta tuntemattomaan. Se saa aikaan elämyksiä, jotka muodostavat oivalluksia. Elämästä tajuaa jotain uutta tai kenties vanhaa uudessa valossa tai aiempaa kirkkaammin.
Nämä elämykset ja oivallukset ovat siinä määrin voimakkaita, että ne usein kiinnittyvät taiteeseen itseensä. Kokija kiittää taiteilijaa tai teosta siitä, että on oivaltanut jotain, vaikka tosiasiassa pitäisi kiittää itseään, että on vaivautunut teoksen äärelle ja ollut kyllin herkkävireinen ja vastaanottavainen, että voimakas kokemus on voinut syntyä.
Toisin sanoen on elänyt, kokenut ja tuntenut sekä peilannut taiteilijan teosta tätä omaa värikästä taustaansa vasten, kommunikoinut teoksen kanssa. Silloinhan taide juuri eniten puhuttelee, kun siitä pystyy luomaan jonkin yhteyden omaan kokemusmaailmaansa.
Rakastan musiikkia ja muutakin taidetta. Rakastan kytkeä omia tunteitani musiikkiin: voimaa, heikkoutta, rakkautta, vihaa, surua, iloa, mitä vain. Minusta on hienoa käydä taidenäyttelyissä, pohtia paitsi estetiikkaa (ehdottomasti heikoimpia alojani) myös ennen kaikkea merkityksiä. Kirjallisuus, näytelmät ja elokuvat ovat suljetumpia esittämisen tapoja, mutta parhaimmillaan täysin sanattomaksi saavia, käänteentekeviä kokemuksia.
Silti minua vaivaa ajatus siitä, että taide olisi arvo sinänsä. Vaikka toisaalta myönnän, että onhan se.
Kun elämästä tehdään esitys, se ei kuvaa elämää sinänsä, vaan vain jotakin värittynyttä näkemystä siitä. Se rajaa aivan rutosti elämästä pois. Toisaalta ihminen rajaa elämässään muutenkin jatkuvasti aivan tolkuttomasti asioita tajunnastaan pois.
Olen toisinaan miettinyt, kuinka turvallisuushakuinen ja laimea on ideaali tämän päivän pohjoismaisesta elämästä. Tasaisuus, varmuus, turvallisuus, johdonmukaisuus, rationaalisuus, sanalla sanoen pysyvyys on kaikki kaikessa. Sivuosumia ja virheliikkeitä tulee varoa. Keskusteluissa muiden kanssa olen alkanut epäillä, että tällainen ihanne saattaa kummuta omasta takaraivostani, eivätkä ihmiset itse asiassa ole kovin turvallisuushakuisia, vaan hyvinkin impulsiivisia ja irrationaalisia. Kuten minusta pitääkin.
Kuvittelemassani tasaisen harmaassa ja töyssyttömässä elämässä on helppo ajatella taide nimenomaan ikkunaksi johonkin, jota ei itse tunne. Vaikkapa jokin syvä kuvaus kurjuudesta saattaa ravistella juuri siksi, että se ei kuulu omaan kokemusmaailmaan. Mutta silloinkin sitä tulkitsee omasta kontekstistaan käsin ja pahimmillaan se johtaa johonkin sellaiseen, että omasta yltäkylläisyydestään on entistä ylpeämpi. On turvallinen etuoikeus kokea maailman pahuus taiteen kautta ja palata sen jälkeen omaan poskettomaan ylellisyyteensä.
Parempi silti kai sekin kuin että sitä pahuutta ei näkisi lainkaan.
Luin tällaisen kolumnin pari kuukautta sitten. Kirjoittaja pureutuu hieman minua etevämmin tähän samaan vuorovaikutukseen. Elämä ja taide ovat sykli. Ihminen kokee jotain, josta tekee jonkin esityksen, jota tulkitessaan joku muu voi kokea jotain. Olennaista on tajuta, että sitä kokemusta ei synnytä taide sinänsä, vaan elämä, oma ja muiden, suorasti ja epäsuorasti.
Sitten keskustellaan tulkinnoista ja siitä, voiko tulkita "väärin". No ei minusta voi, koska kaikki ovat yksilöitä, ja yksilöillä on subjektiivinen oikeus tulkita elämää, ihmisiä ja taidetta miten lystäävät. Tästä individualismista joskus ehkä lisää. (Nää lupaukset on kyllä aina vaarallisia)
Se mitä vissiin nyt haluan sanoa on se, että esitykset elämästä eivät ole elämää itseään tärkeämpiä. Minua rasittaa se, että puhutaan "elämää suuremmasta taiteesta". Ei mikään elämän synnyttämä ole elämää suurempaa. Puhun elämästä nyt yleisenä ainesanana, enkä esimerkiksi yksittäisenä elämänä.
Taide avaa oivalluksia, laajentaa kaalia ja jopa luo syvän inhimillisen kaikkiyhteyden kokemuksen. Se saattaa kompata, haastaa, muovata ja alleviivata omia arvoja ja ajatuksia, oman elämän käänteitä, ihmissuhteita, omia aikaansaannoksia, omia tunteita ja omaa otetta maailmasta.
Mutta se oma ei saa hävitä, koska se on oma. Sitä tulee vaalia - ja tietenkin vaivata.
