Velka on veli otettaessa

Onpahan ollut tauko tässä ah, niin lupaavasti alkaneessa bloggausharrastuksessani. En ole kuitenkaan tätä unhoittanut – keksinhän hienon uuden nimenkin – vaan päässä pyörii paljon asioita, joista tekee mieli raportoida. Hiljaisuuden pääsyy on ollut se, että muutenkin kaoottinen elämäni yltyi kevättalvella täydelliseksi pyörremyrskyksi. Siitä myöhemmin ehkä lisää, nyt vain sen verran, että meininki on erittäin hyvä.

Eräs myrskyn elämästäni pyyhkäisemä asia oli omistusasunto. Ehdin olla asuntovelallinen melkein kuusi vuotta. Sitä velkaa piti maksamani vielä aika pitkään, mutta toisin kävi. Kämppä oli kyllä komea ja huuma kova kun muutettiin. Itsevarmuutta uhkuen mietin, että tämähän on ihan sama kuin maksaisi vuokraa! Kun vielä kaikki järkevät ihmiset ympärilläni toistelivat, kuinka järkevää on maksaa itselleen eikä jollekin muulle, tunsin oloni peräti järkeväksi.

Olen mestari itselleni valehtelussa.

Aikaa myöten kävi niin, että velkataakka alkoi tuntua myrkkyhämähäkin puremalta aivokuoressa. Siihen vaikutti toki se, että hoidin raha-asioitani koko ajan muutenkin kehnosti. Joka tapauksessa ahdistus alkoi kasaantua ja vapaus tuntua vain kaukaiselta, iäksi menetetyltä unelmalta.

Kunnes sitten tänä kesänä otin ja möin kämpän ja muutin vuokralle. Miten vapauttavalta tämä tuntuu! Saan raha-asiani kuntoon ja siirryn reaalitalouteen. Minulla on kirjoitushommien ansiosta melkein ok-tason tulot, jotka ovat jopa kasvaneet maltillisesti tässä puolentoista vuoden aikana. Menojakin on, muttei niin paljoa, että olisin jatkuvasti kusessa. Tilanne on siis erinomainen, jopa ihanteellinen. On pohjaa jolta ponnistaa.

Olen miettinyt sitä, miten vahvan signaalin yhteiskunta antaa asuntovelkaantumisen järkevyydestä. Kai aika suuri osa Suomen kansan veloista on nimenomaan asuntovelkaa? En ole talousasiantuntija, mutta kyllä asuntojen hinnatkin tuntuvat aika hurjilta. Ikuista kasvua? Sitten kun ajattelee tätä Euroopan talouskriisiä, alkaa tuntua aika perkeleen mukavalta, että pääsin omasta velkataakastani eroon. Vaikka en minä toisaalta mihinkään maailmanlopun saarnaajiin tässä asiassa usko. Kyse on rahasta, ei auringonvalosta tai hapesta.

Ja mikä pointti se on, että kaikilla pitäisi olla OMA asunto? Miksi pitäisi? Eikö se riitä että on joku nurkka jossa asua? Sitäkään ei todellakaan kaikilla ole edes täällä vauraassa Suomessa. Miksi sen kämpän pitää olla OMA?

Olin 25 kun ostin asunnon. Ei siinä iässä voi eikä pidä tehdä monenkymmenen vuoden päähän ulottuvia ratkaisuja. Minuun meni aivan täydestä se, että näin kuuluu tehdä. Velkaantua ja alkaa sitten "vaurastua", siis maksaa järkyttävää velkamäärää pala palalta takaisin itselleen, tietenkin niin että verenimijät pankkikonttoreissa ottavat tuntuvan siivun välistä. Vastikään osui silmiini uutinen siitä, että pankkien epäillään vääristelleen lainakorkoja. Voi herran tähden, tässä on kyse pankeista. Odottiko joku jotenkin kunniallista toimintaa? Ja mitä "vääristely" tässä tapauksessa tarkoittaa, kun kyse on – hienosta markkina-apparaatista huolimatta – pohjimmiltaan ihmisten välisestä sopimuksesta?

En nyt sano, etteikö asuntovelka voisi olla joillekin ihmisille hyväkin ratkaisu. Onhan siitä eittämättä lukuisia esimerkkejä ja se on teoriassa kaunis ajatus. Mutta minulle se ei selvästikään sopinut. Nyt haluan pyörittää omaa pientä mikrotalouttani mahdollisimman pontevasti.

Vaalimietteitä ja vinkkejä Niinistön työryhmälle

Presidentinvaalit ovat vihdoin ohi ja Sauli Niinistöstä tuli presidentti. Hyvä näin.

Vaalien suurin jännitys ja hysteria ajoittui ykköskierroksen kalkkiviivoille, jolloin Pekka Haavisto nousi ohi Paavo Väyrysen toiselle kierrokselle. Niinistöä Haaviston noste ei enää riittänyt haastamaan.

Toisella kierroksella uurnille vaivautui huomattavasti harvempi kuin ensimmäisellä. Niinistö onnistui keräämään lähes 700 000 ääntä ensimmäisen kierroksen pottinsa päälle, Haavisto vain hiukan yli 500 000. Äänimäärien ero kasvoi vajaasta 600 000 äänestä lähes 800 000 ääneen. Selvä peli.

Haaviston kampanjasta on jo paljon sanottu ja siitä julkaistaan keväällä kuulemma kirjakin. Kampanja oli monella tavalla ennennäkemätön, ja on kiinnostavaa nähdä millaisia tulkintoja siitä vielä tehdään. Minä uskon, että se teki monelle Haaviston kannattajalle ja koko suomalaiselle yhteiskunnalle hyvää. Ultra Bran väliaikainen paluu oli tosin pieni miinus.

YLEn vaaliasiantuntija Risto Uimonen näkyy aamun uutisissa arvelevan, että Haaviston homous ratkaisi vaalit. Tämä keskustelu oli vaalien ärsyttävin piirre. Ymmärrän keskenkasvuisten teinien ahdasmielisyyden, mutta en aikuisten ihmisten. Tosin nythän näytti siltä, että Haaviston homous oli nimenomaan nuorille yhtä yhdentekevä asia kuin Niinistön heterous.

Uimosen johtopäätös vetää mutkat suoriksi. Kyllä minäkin uskon, että moni homofoobikko äänesti näissä vaaleissa ensisijaisesti homoa vastaan, mutta en usko, että tämä sentään ratkaisi vaaleja. Ja siitä olen varma, että homofobia on joka tapauksessa katoava luonnonvara. Mielenkiintoinen on Uimosen lausunto "miljoona ihmistä äänesti Haavistoa siitä huolimatta, että hänellä oli nämä tietyt rajoitteet". Minä luulen, että aika merkittävä osa tuosta miljoonasta ei huomannut Haavistolla minkäänlaisia rajoitteita.

Niinistö on nyt ainakin ehtinyt varautua tulevaan rooliinsa. Hän lupasi tammikuussa, että mikäli hänet valitaan, hän perustaa korkean tason työryhmän selvittämään, millä keinoin lasten ja nuorten hyvinvointia voitaisiin nykyisestä parantaa. Tämä on minusta todella kovan luokan vaalilupaus, ja Niinistö myös palasi siihen vaali-iltana voiton selvittyä. Seuraan suurella mielenkiinnolla, miten asia etenee.

Listaan muutamia lähtökohtia työryhmän työhön.

1. Työryhmään on valittava vahva edustus nuorten kanssa työskenteleviä ja/tai nuoria ihmisiä. Työryhmällä on oltava elävä ja monipuolinen tuntuma siihen, millaisessa todellisuudessa lapset ja nuoret elävät vuonna 2012 ja mistä heidän ongelmansa johtuvat. Kun pääpointtina on syrjäytymisen ehkäisy, työryhmän täytyy tuntea ja ymmärtää syrjäytyneiden nuorten tarinoita ja ajatusmaailmaa. Työryhmän täytyy tietää, mitä nuoret haluavat.

2. Työryhmän on keskityttävä paitsi nuoriin, myös rakenteisiin. SATA-komitean mahalasku on tuoreessa muistissa. Ne ongelmat, jotka komitean piti ratkaista, ovat yhä olemassa. Moni syrjäytynyt nuori kamppailee sosiaaliturvajärjestelmän älyttömyyksien kanssa lannistumiseen saakka. Asiat täytyy järjestää niin, että sekä sosiaaliturva että työmarkkinat toimivat järkevästi ja työnteosta on aina tekijälleen hyötyä. Suosittelen Osmo Soininvaaran kirjaa aiheesta.

3. Nuoret eivät syyllistämällä ryhdistäydy. Suuret ikäluokat ovat hallinneet Suomea vuosikymmenten ajan. Maailma on kuitenkin muuttunut viimeisinä vuosikymmeninä paljon ja nopeasti. Syrjäytyneille nuorille ei kannata kertoa kuusi-seitsemänkymppisten "kun minä olin nuori" -sankaritarinoita. Huono itsetunto on keskeinen osa ongelmaa, eikä se parane osoittelemalla, että vika on sinussa. Nuoria on kuunneltava ja heiltä on kysyttävä.

4. Päihde-, mielenterveys- ja sosiaalityö ei lopu koskaan. Nuoria täytyy osata rohkaista. He tarvitsevat ihmisiä, jotka osaavat kuunnella kauhistelematta rankkojakin tarinoita. Heille täytyy osata antaa tukea ja toivoa paremmasta huomisesta. Jos nuoren keskeinen kokemus elämästä on se, että kaikki on ollut jo vuosikausia päin helvettiä, ei hänestä tule millään kovin äkkiä tuottoisaa veronmaksajaa. Tämä kaikki vaatii hyvin koulutettuja ihmisiä ja rahaa.

Olen mielihyvin työryhmän käytettävissä.

Haavisto haastaa nyt tosissaan!

Onpa helpotus, että meillä ei ole nyt yhtään huonoa ehdokasta toisella kierroksella! Haavisto-hysteria ajoittui täsmälleen oikein ja kantoi kuin kantoikin ohi Väyrysen. Mahtavaa!

Olen ihmetellyt, kun monella taholla on sanottu, että Niinistössä ja Haavistossa ei ole mitään eroa. Erot ovat minusta varsin selvät. Kun Niinistö sai nyt kilpakumppanikseen vahvasti tulevaisuuteen katsovan, globaalisti ajattelevan ja liberaalin ehdokkaan, hän alkaa helposti näyttää konservatiivisemmalta kuin onkaan. Homofoobikot Niinistön kannattajakunnassa eivät malta pitää mölyjä mahassaan, ja sekin näkyy ääninä Haaviston sarakkeessa. Tosin minusta tässä ei nyt äänestetä homoa tai heteroa, vaan parasta ehdokasta.

On käsittämättömän fantastista jos Haavisto yltää voittoon, mutta Niinistön voittokaan ei ole maailmanloppu.

Joka tapauksessa tässä on nyt jotakin kertakaikkisen kihelmöivää. Ehdokkaiden erot näkyvät pienissä asioissa. Kun Niinistö lähti musiikkitalolta kokoomuksen vaalivalvojaisiin, hän sujahti tietenkin tumman loistoauton takapenkille. Haavisto käveli Tavastialle. Kumman luulette kaapanneen kansan sympatiat?

Ehdokkaiden varallisuusselvityksessä Niinistö oli odotetusti kärjessä ja hänen kampanjabudjettinsa on selvästi suurin, peräti nelinkertainen Haaviston kampanjaan nähden. Vaikka kuinka taistelisi ahneutta vastaan ja toistelisi että suu säkkiä myöten, se ei ole oikein uskottavaa, kun tukijoukot mälläilevät pohjattomista rahalaareistaan holtittomia summia kampanjaan. Niinistö edustaa väistämättä pääomaa ja eliittiä, vaikka tekisi itse minkälaisia avauksia. Minä luulen, että tällainen vanhanaikainen asetelma osoittautuu vielä yllättävän elinvoimaiseksi tekijäksi äänestyspäätöksissä.

Itsehän lahjoitin ennen ykköskierrosta Haaviston kampanjaan 3 euroa ja lahjoitan nyt toiselle kierrokselle varmaankin 6 euroa.

Molemmat ehdokkaat ovat puhuneet paljon nuorten syrjäytymisestä ja unohdetusta sukupolvesta. No mietitäänpä. On joukko päihde-, mielenterveys- ja velkaongelmaisia nuoria miehiä. Heille menevät puhumaan vuorollaan Niinistö ja Haavisto, Niinistö varmaan siellä tumman loistoauton takapenkillä ja Haavisto bussilla. Kumman luulette voittavan nuorten luottamuksen puolelleen? Kumpi kykenee valamaan uskoa siihen, että elämä voi vielä kulkea parempaan suuntaan?

Haavisto on mies, jonka jopa minunlaiseni hampuusi voisi kuvitella tapaavansa "silmän tasalta", Timo Soinia siteeratakseni. Niinistö elää ihan varmasti erilaisessa todellisuudessa kuin minä, tai ainakin erilaisemmassa kuin Haavisto.

Uskon jopa, että ehdokkaiden akateemisten saavutusten erot kääntyvät Haaviston eduksi. Hänen saavutuksensa elämässä ovat osoitus uskomattomasta kyvykkyydestä, tutkinnoista viis. Luulen, että aika moni ajattelee samoin. Jotkut ovat horisseet, että tutkinnoton presidentti olisi väärä signaali nuorille. Höpsis. Se on positiivinen signaali siitä, että maailma ja elämä ovat avoinna kaikille, eikä koulutus ole mikään ihmisyyden mitta. Sellaista signaalia aika moni tässä maassa kaipaa. Nimimerkillä yhteiskuntatieteiden maisteri, joka arvostaa omaa tutkintoaan melkein yhtä paljon kuin tämänhetkistä selkäkipuaan.

Entäpä kampanjoiden tematiikat? Niinistö luottaa yhä sanaan "työ", ja se on ihan reipasta. Ymmärrän työn ja hyvinvoinnin yhteyden hyvin, mutta Suomi on myös työuupuneiden, surkeasti organisoitujen työpaikkojen, ankeiden työilmapiirien ja työnteon yliarvostuksen maa. Minun kokemukseni mukaan ihmiset haluavat tehdä työtä, mutta työn täytyy olla mielekästä sekä sisällöltään, työehdoiltaan että tekotavoiltaan.

Haaviston keskeinen sanoma on se, että koetetaan tulla keskenämme toimeen työpaikoilla, kouluissa ja kaikkialla. Se on helvetin hyvä sanoma.

Presidentin tehtävien kannalta tärkeintä on se, että Haavisto ajattelee globaalisti ja katsoo tulevaisuuteen. Hän hahmottaa maailman minusta paljon kokonaisvaltaisemmin kuin Niinistö, jolla kyllä on talousjargon hallussaan. Kunpa nyt toisella kierroksella ei enää jauhettaisi pelkästään EU:sta, sillä maailma on paljon muutakin. Jos ja kun tenteissä keskustellaan laajasti kansainvälisestä politiikasta ja Suomen roolista siinä, Haavisto peittoaa Niinistön mennen tullen.

Haavisto-hysteria on mennyt varmasti monin paikoin överiksi. Myös Niinistön porukoilla on nyt täysi työ pitää kannattajakunnan ahdasmielisin siipi aisoissa. Kun ihmiset innostuvat näin valtavalla voimalla jostakin, ylilyöntejä sattuu.

Tästä huolimatta, kaikessa hysteerisyydessäänkin, tämä Haavisto-ilmiö on ehkä hienointa, mitä minä olen lyhyen elämäni aikana Suomen poliittisessa elämässä nähnyt.

Ja vielä, mainio Kaikki elämästä -blogi tyhjensi pajatson siltä osin, mitä ajattelen käsitteestä nimeltä "vastajytky". Se oli Eva Biaudet'n kampanjan keskeinen teema ja hän sai sillä ansaitsemansa tuloksen.

Kohti kakkoskierrosta. Panokset kovenee! Haavisto presidentiksi!

Valintani on Haavisto

Presidentinvaalien ennakkoäänestys alkaa ensi viikolla. Minun valintani on Pekka Haavisto. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä selvemmin Haavisto jättää muut ehdokkaat täydellisesti varjoonsa.

Asiasta on kirjoitettu viime aikoina todella paljon ja todella hyvin, kuten Oras Tynkkynen tässä ja Anssi Kela tässä. Mutta kun kerran niin kehotetaan joka puolella tekemään, kerron seuraavassa lyhyesti omat syyni äänestää Haavistoa.

Ensinnäkin on päivänselvää, että kun huomioidaan presidentin valtaoikeudet, Haavisto on ehdokkaista paras ja pätevin tehtävään. Hänen ulkopoliittinen kokemuksensa on ylivoimainen. Hän on myös oikeasti motivoitunut ja halukas presidentiksi.

Toiseksi Haavistolla on rohkea ja kunnianhimoinen visio siitä, millainen maa Suomi voisi globaalilla kentällä olla. Ulkopolitiikka on presidentin ominta aluetta, ja Haavisto haluaa presidenttinä olla luomassa Suomea, joka tunnetaan ja jota arvostetaan ja kuunnellaan kaikkialla. Sellaisessa Suomessa minä haluan elää.

Kolmanneksi Haavisto ei vähästä hätkähdä. Hän on nähnyt valtavasti kurjuutta, väkivaltaa, julmuutta ja hätää. Tämä ei ole häntä lannistanut, vaan hän haluaa tehdä lujasti töitä sen eteen, että maailma kulkee parempaan suuntaan. Haavisto ei ole sitä tyyppiä, joka nostaa kädet pystyyn ongelmien edessä, vaan hän etsii väsymättä ratkaisuja ja yhteisymmärrystä.

Ja vielä: Haavisto ymmärtää ehdokasjoukosta selvästi parhaiten ympäristömme tilanteen. Tämä on asia, jota ei voi painottaa liikaa. Hän olisi presidenttinä mitä parhain keulakuva uudelle, vapaalle ja arvokkaalle Suomelle.

Numero 2.