Tähdet kertovat, komisario Palmu (o: Matti Kassila, Suomi 1962)
Sitaatti jostain syystä palasi tätä kirjoitusta pohtiessa mieleeni, vähän eri merkityksessä kuin leffassa, mutta kumminkin.
Olen kirjoittanut aiemmin siitä, miten logiikka on yliarvostettua. Johdonmukaisuudella on paikkansa yhteiskunnassa, mutta on syytä punnita tarkoin, milloin se on tarpeen ja milloin ei. Ihmisellä on oikeus olla omissa mielipiteissään ja valinnoissaan reilusti ristiriitainen. Eikä se ole vain oikeus, vaan ihmisen perusolemus. Se on paitsi inhimillistä ja luonnollista myös rutosti kiinnostavampaa, antoisampaa ja inspiroivampaa kuin ennustettava ja vangitseva johdonmukaisuus.
Hellin tätä ajatusta aina, kun toimittajan töissäni haastateltavaksi sattuu henkilö, joka on jollain tavalla ristiriitainen. Sellainen iskee kipinää ja saa omassa kaalissani jonkinlaisen prosessin liikkeelle. Juuri liike on olennaista. Ilman jotakin sovittamatonta ristiriitaa ei synny jännitettä ja dynamiikkaa.
Olen keskustellut viime aikoina ystävieni ja perheenjäsenteni kanssa johdonmukaisuuden vaatimuksesta kulttuurissamme. Käsite on keskusteluissa kyseenalaistettu. Onko sellaista vaatimusta? Kuka muka vaatii? Voisiko olla niin, että heijastan vaatimuksen maailmaan suoraan omasta tajunnastani? Mahdollisesti, ja siihen on syynsä.
Olin teininä ylpeästi umpimielinen, omaan erinomaisuuteeni sulkeutunut ja kaikkea itsestäni poikkeavaa kavahtava hahmo. Mielipiteeni, jos niitä nyt sellaisiksi voi kutsua, olivat onttoja kärjistyksiä ja yksinkertaistuksia. Sellainen oli nuorten keskuudessa aivan normaalia maaseutupaikkakunnalla Suomessa 1990-luvulla. En tiedä millaisessa maailmassa teinit nykyään elävät, mutta toivottavasti tilanne on edes vähän elänyt.
Joskus lukioajan lopulla päähäni alkoi eksyä ensimmäisiä ihka oikeita ajatuksia, jotka haastoivat vanhat ideaalini. Siitä alkoi prosessi, joka jatkunee hamaan hautaan saakka. Viimeksi kirjoitin armeijasta, ja siellä muistan jo voimakkaasti kyseenalaistaneeni järjestelmässä vallitsevan tympeän umpimielisyyden ja ruman ihmiskuvan.
Kun muutin Tampereelle, mieleni avautui ensimmäisen kerran aivan ratkaisevasti. Entisen kotikuntani ylle laskeutui mielikuvissani nopeasti ankeuden verho. Ymmärsin, että esimerkiksi pitkän tukan tuoma väkivallan uhka, joka oli näyttäytynyt valitettavana mutta väistämättömänä osana elämää, ei olekaan kaikkialla ihan jokapäiväistä todellisuutta. Hiljalleen aloin hahmottaa kaikenlaista muutakin.
Miten tämä liittyy ristiriitaisuuteen ja johdonmukaisuuteen? Juuri umpimielisyyden käsitteen kautta. Kuvittelemaani johdonmukaisuuden vaatimusta huutaa ilmoille se sisäinen umpimielinen teinini. Eikä se ole ainoa. Valitettavasti kaiken uuden ja erilaisen pelko sekä eläminen pelon tunteesta käsin on tämän päivän suomalaista todellisuutta myös aikuisväestön keskuudessa. On kai aina ollut. Ei se ehkä sentään ole hallitseva sieluntila, mutta yleistä se on. Minä tunnistan sen oikein hyvin ja koen sen siksi voimakkaasti.
Annan esimerkin. Yritän kaiketi nykyään elää jotenkin ekologisesti, ja sellainen pyrkimys on maailman helpoin ampua alas juuri johdonmukaisuuden antamin asein. Kantava syytös on se, että kun et kumminkaan voi löytää elämänmuotoa, joka ratkaisisi kaikki ongelmat jos kaikki maailman ihmiset sitä noudattaisivat, miksi edes yrität? Ihan turhaa puuhastelua, piiperrystä ja hippeilyä! Nolo jätkä, me nauretaan sulle täällä.
Kun vilkaisen verkkokeskusteluja, on helppo havaita, että sisäinen junttini ei ole ainoa, joka protestoi valintojani juuri tällä argumentilla. Pelkästä valintojen johdonmukaisuudesta ei toki tietenkään ole kyse, vaan asiaan liittyy syvempikin kulttuurinen ja ideologinen - tadaa - ristiriita! En nyt ala sitä tässä sen enempää analysoida, mutta heitän, että onkohan meillä jokin kätketty kaipuu yhtenäiskulttuuriin, jossa elämänmuodot muodostaisivat harmonisen ja j-o-h-d-o-n-m-u-k-a-i-s-e-n kokonaisuuden? Ja eikö se ajatus tunnu jotenkin kauhealta?
Tosiasiassa on tietenkin hyvä, että tekee edes jotain hyväksi katsomansa asian eteen. Etenkään kun se ei ole keltään muulta pois. Vaikka olisihan se tietenkin johdonmukaista, ettei tekisi mitään. Ja se vasta onkin kammottava ajatus, että kaikki maailman ihmiset eläisivät samalla tavalla.
Toinen esimerkki. Kaikki tuntevat guilty pleasure -ilmiön. Siis tunteen siitä, että tykkää jostain, josta ei oikein saisi tai edes haluaisi tykätä. Mistä muusta syyllisyys siihen nautintoon ilmaantuu kuin siitä, että tämä nautinto on ristiriidassa minäkuvani, sosiaalisen roolini tai muiden nautintojeni kanssa?
Sisäisen junttini ja ristiriitaisuuden pohtiminen on vähäsen avartanut itsetuntemustani, mistä kiitos etenkin keskustelukumppaneille. Olen perinteisesti ollut jääräpäisesti kiinnostunut niistä asioista, joista olen ollut valmiiksi kiinnostunut, ja hyvin haluton kiinnostumaan mistään muusta. Se on ollut johdonmukaisuutta rakastavan umpimielisyyteni eräänlainen uusi tuleminen. Se, että tämä sisäinen junttini on oikeasti osa minua edelleen, tuntuu - tadaa - ristiriitaiselta! Miten ihanaa!
Nyt kun olen tietoisesti koettanut olla pikkuisen rohkeampi ja ennakkoluulottomampi kohtuullisella menestyksellä, olen huomannut, että rakastan arkielämän kontrasteja ja erilaisissa henkisissä ilmapiireissä vierailua. Minusta on mahtavaa mennä joogatunnilta lätkäpeliin tai toisin päin. Tuntuu ehkä teistä laimealta kontrastilta, mutta minun kapeassa maailmassani saan siitä kicksejä. Lisäksi olen huomannut, että tykkään joutua paikkoihin ja tilanteisiin, joihin en uskoisi ennalta joutuvani.
Aiheeseen liittyy löyhästi muutama sivujuonne, joihin palaan ehkä joskus. Sössötykseni päättyköön seuraavaan humanistiseen manifestiin: ihminen ei ole kone, jonka toiminnan ja reaktiot voi ennustaa ja jonka voi ohjelmoida särmättömän miellyttäväksi. Ihmisyyden ytimessä ovat ristiriitaisuus, arvaamattomuus, yllättävyys, moniulotteisuus, ärsyttävyys, poukkoilevuus, uteliaisuus ja alituinen ambivalenssi.
