En tarkoita tällä koko sukupolvea, koska niitäkin on paljon, jotka solahtavat maailmaan hämmentävän kivuttomasti, ilman minkäänlaisia kärsimyksiä ja kriisejä. Vilpittömät onnittelut heille.
Todella moni niin sanottu suurten ikäluokkien edustaja varmaankin ihmettelee, mikä näitä ahdistuneita nuoria riivaa. Miksi suurella työllä ja vaivannäöllä rakennettu yhteiskunta ei kelpaa? Täällähän on kaikki mahdollisuudet, kaikki ovet avoinna! Sen kun käy kimppuun.
Jonkinlainen vastauksen siemen itää siinä, että kaikki on mahdollista vain, jos on rahaa. Toinen pointti on siinä, että yhteiskuntaa on rakennettu niin helvetillisellä vimmalla, että yksinkertaisista asioista on tehty käsittämättömän vaikeita.
Minä jos joku olen aikuisteini pahimmasta päästä. En halua omakotitaloa, 40-vuotista uraa samassa työpaikassa enkä kotiini jokaista mahdollista vimpainta, etenkin kun vimpaimia on jo nyt ihan liikaa.
Sen sijaan haluan mahdollisimman paljon henkistä kehitystä, hyviä ystäviä, sallivaa avaramielisyyttä ja yksinkertaisista asioista nauttimista. Kliseisesti kiteyttäen haluan keskittyä asioihin, jotka tuottavat minulle nautintoa. Toki olen valmis myös tekemään töitä ja tienaamaan, mutta en aio rakentaa minuuttani ja elämääni sen työn ympärille. Tienatun rahan määrä ei mittaa tekemisteni arvoa itselleni, vaan ainoastaan tienatun rahan määrän.
Tässä on varmaan yksi syy siihen, että sukupolvet eivät oikein ymmärrä toisiaan. Vanhemmat ihmettelevät, kun aikuisille lapsille ei kelpaa se yltäkylläinen elämäntapa, jota he ovat eläneet. Aikuiset lapset taas näkevät vanhempiensa elämäntyylin yltiömaterialistisena, rahakeskeisenä ja stressaavana. Rahaahan saa lähinnä työtä tekemällä, ja tyypillinen työelämä on tänä päivänä pelkkää stressiä siitä, että käyrät laskee, rahat loppuu, kaikki irtisanotaan, lama iskee, vatsahaava, aivoinfarkti, häpeä ja kuolema.
Entäpä sitten jos lahjoja ja itsevarmuutta on vain juuri ja juuri kotitarpeiksi eikä yhtään enempää? Jos ei osaa kyynärpäätaktiikkaa eikä omaa kovaa ääntä? Mitä tässä voi tehdä? Luovia vain jotenkin eteenpäin ja koettaa sinnitellä?
Tämä kaikki on luonnollisesti kärjistystä. Olen vuosia varonut kärjistyksiä, koska kärjistykset eivät ole "tosia". Mutta jos kerran kaikki tämä pohdinta on vain omaa ajatteluani, miksi en kärjistäisi? Totuudella ei ole tämän horinan kanssa mitään tekemistä.
No, mikä nuoria aikuisia sitten ahdistaa? Ainakin se, että antimaterialistinen köyhäily, tai "degrowth" niin kuin sitä hienosti kutsutaan, on valinta vain niille, joilla on varaa valita. Muut köyhäilevät, koska ei ole varaa valita. Ja kun se köyhäilykin on niin stressaavaa! Valintamahdollisuudet tässä maailmassa ovat stressi tuolla ja stressi täällä. Vaikka rahaa pitäisi olla enemmän kuin koskaan! Vai onko se juuri se syy?
Yhteiskunnasta ja maailmasta on rakentunut älyttömän rahakeskeinen ja käsittämättömän monimutkainen häkkyrä, jossa oikeastaan kellään ei ole enää kovin kivaa, oli sitten köyhä tai rikas. Siinä on ahdistuksen ydin, ja sille pitäisi vissiin tehdä jotain.
Ajatus ei ole alkuunkaan kokonainen eikä taatusti itse keksimäni, mutta tämä nyt on vain tällaista hetkessä ääneen ajattelua. Kaikkeen tähän liittyy myös se, että keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ihmiset sanelevat tällä hetkellä ne säännöt, joilla tässä maassa on mahdollista tulla toimeen. Nuorten on vaikeaa, joskaan ei mahdotonta rakentaa elämäänsä omilla ehdoillaan.
No, tämä nyt tällä erää tästä, palaan varmaankin aiheeseen.
