Logiikka on yliarvostettua

Sekä yhteiskunnallinen että arkisempikin ihmisten välinen keskustelu äityy toisinaan argumentoinniksi, jossa pyritään osoittamaan puutteita vastapuolen esittämien ajatusten ja väittämien logiikassa. Ihmisten ajatuksilta, näkemyksiltä ja valinnoilta vaaditaan johdonmukaisuutta, koska muuten niissä "ei ole järkeä". Lukemattomat väittelyt tässä maailmassa rakentuvat näin:

Henkilö A: "Kyllä asiat ovat sillä tavalla, että (väittämä X, joka on A:n mielestä hyvä)."
Henkilö B: "Ai että (väittämä X, joka on B:n mielestä vähemmän hyvä)? Samalla logiikallahan (väittämä Y, jossa B vääntää kärjistetyn irvikuvan väittämän X oletetusta logiikasta)!"

Tässä menee niin sanotusti lapsi pesuveden mukana. Ei kyseenalaisteta tai arvostella itse väittämää, vaan sen logiikkaa.

Tietenkin maailmassa voidaan luoda sääntöjä ja arvojärjestelmiä, jotka perustuvat jonkinlaiseen logiikkaan ja käsitykseen yleisistä, aina paikkansa pitävistä totuuksista. Näinhän on tehtykin. On uskonnot, lait, ideologiat ja ties mitkä ismit, jotka tarjoavat ihmisille tapoja arvottaa ja lajitella asioita. Ihmisillä on järjestyksen ja johdonmukaisuuden tarve. Logiikan vastakohdaksi nähdään mielivaltainen ja pelottava arvaamattomuus.

Ajatellaan kaksi menestyvää ihmistä. Toinen on saavuttanut menestyksensä johdonmukaisella työnteolla pala palalta, toinen nopeasti niljakkaalla hetkeen tarttuvalla opportunismilla. Lopputulos: johdonmukainen on sympaattinen ja opportunisti epäilyttävä, vaikka kumpikaan ei olisi koskaan aiheuttanut minkäänlaista haittaa kenellekään.

Johdonmukaisuus rauhoittaa, koska se tekee asioista ennustettavia.

Logiikalle on tietenkin paikkansa etenkin matematiikassa ja tieteessä. On ihan hyvä, että myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja lainsäädännössä pyritään jonkinlaiseen johdonmukaisuuteen. En vastusta sitä, että yhteiskunnan toiminta on kansalaisen silmissä ennustettavaa.

Sen sijaan suhtaudun kriittisesti siihen, että yksilöltä odotetaan omassa elämässään ja vain itseään koskevissa ratkaisuissa johdonmukaisuutta, ikään kuin se olisi jokin perustavanlaatuinen hyve.

Usein tulee sellainen olo, että ihmisen joko tulee tai ei tule olla määritelmällisesti jotakin. Tämä ajattelu ei tunnista asteikkoa vaihtoehtojen on ja ei välissä. En siis voi olla esimerkiksi tänään tätä ja huomenna tuota, koska se on epäjohdonmukaista. Asteikkosokeus vaivaa joskus myös yhteiskunnallista päätöksentekoa, kuten myöhemmin huomaamme.

Tämän kirjoituksen pointti tulee toivottavasti pikapuoliin olemaan se, että ihmiset luovat järjestystä maailmaan ja vaativat logiikkaa toisiltaan usein tarpeettomilla, jopa haitallisilla tavoilla. Lisäksi logiikkaa on helppo manipuloida ja taivuttaa argumentoinnin keinoin aivan vääristyneeksi.

Lähdetään kuitenkin positiivisen kautta. Kieli on kiistatta tarpeellinen logiikan muoto. Kielen avulla kommunikointi ei oikein onnistuisi, jos emme käyttäisi johdonmukaisesti samoja kirjaimia samoista äänteistä ja samoja sanoja samoista asioista. Se, mitä minä tarkoitan sanalla "lumi", vastaa luultavasti aika lähelle sinunkin kokemustasi siitä, mitä sinä tarkoitat sanalla "lumi". Ehkä. En voi tietää, voin vain luottaa.

Tässäkin on aivan valtavasti harmaata aluetta, etenkin kun kieltä aletaan käyttää abstraktimpien asioiden selittämiseen.

Se, mitä minä tarkoitan vaikkapa populistisella diskurssilla, totuuden sosiaalisella rakentumisella, heviriffin limaisuudella tai radikaalilla ajattelulla, on huomattavasti vaikeampaa jakaa. Kieli on jo itsessään loputonta tulkintaa. Ylimääräisen kierroksen tähän hankaluuteen tuo vielä se, jos keskustelijoiden kielitaito on eritasoinen. Olen haastatellut lukemattomat kerrat esimerkiksi ruotsalaisia artisteja englanniksi. Koeta siinä sitten luoda sujuvaa keskustelua, kun kumpikin takeltelee sen kun kerkiää.

No, pointtia kohti.

Johdonmukaisuuden vaatimus on mieletön silloin kun puhutaan ihmisten arkipäivän valinnoista. Se, että ihmiset toimisivat arjessaan aina loogisesti ja ennustettavasti, on masentava oletus. Tämä on korostunut muun muassa viime aikojen ruokakeskustelussa, joka nostattaa jostakin syystä valtavan voimakkaita intohimoja.

Jos viaton kansalainen haluaa esimerkiksi vähentää lihansyöntiä, häntä vaaditaan tästä valinnasta tilille kahdesta suunnasta. Vannoutuneet lihansyöjät arvostelevat suunnanmuutosta: "Vastahan vetelit sisäfilettä hyvällä halulla ja jälkiruuaksi pekonia!" Jyrkän linjan vegaanit taas paheksuvat: "Syöt yhä kalaa, eläin se on sekin! Miksi juot maitoa, sekin on eläimestä!"

Viattoman kansalaisen viaton ja vain itseään koskeva valinta pyritään näin torpedoimaan perusteluvaatimuksilla, vaikka kansalainen ei ole lainkaan velvollinen esittämään yhtään minkäänlaisia perusteluita kenellekään. On kuin hän valintansa kanssa olisi uhka muille tai tekisi sen jonkinlaiseksi aggressiiviseksi mielenosoitukseksi muita kohtaan. "Valintasi on mieletön eivätkä perustelusi pidä, olet epäluotettava ja arvaamaton, selkärangaton välimallin omantunnonpesijä!"

Tällaiset väitteet ovat elämälle vieraita, koska ne kumpuavat aina kärjistämisestä. Niissä ei ole mitään asteikkoa, on vain "on" ja "ei". Joko syöt lihaa vitusti joka päivä tai sitten et ollenkaan. Jos olit eilen sitä mutta nyt olet myös vähän tätä, olet epäjohdonmukainen ja siksi ikävä ihminen, vaikka omasta mielestäsi olet vain päivittänyt ajatteluasi.

Minkäänlainen välimuotosekoilu ei ole loogista eikä johdonmukaista ja siksi se on tässä ajattelussa lähtökohtaisesti tuomittavaa, sekoilun sisällöstä riippumatta.

Kyvyttömyys nähdä asteikkoa ääripäiden välissä synnyttää joskus merkillisiä ilmiöitä. Erinomainen esimerkki tästä oli se, kun Helsingin kaupunginvaltuustossa ehdotettiin kouluihin yhtä (1) kasvisruokapäivää viikossa ja se nostatti aivan absurdin ajatustenvaihdon.

Vaikka keskityin tässä nyt ruokaan, johdonmukaisuuden vaatimus ja asteikkosokeus ahdistavat usein muissakin asioissa. En usko, että johdonmukaisuus yksilön ajatuksissa ja valinnoissa on sellainen asia, joka tekee yksilön elämästä hyvän ja nautinnollisen. Vaikka en pääse logiikantarvettani pakoon, sitä on ihan hyvä haastaa.

Maailma on täynnä yllätyksiä, ristiriitoja, irrationaalisuutta, vapaita assosiaatioita, odottamattomia käänteitä ja täydellistä kaaosta, koska ihmiset ovat impulsiivisia, epäjohdonmukaisia ja emotionaalisia. On terveellistä pohtia, milloin logiikka on paikallaan ja milloin se on vain haitaksi.

Perimmäinen teesini lienee se, että ihminen on aina vapaa tekemään jokaisen yksittäisen valintansa itse tässä ja nyt. Se kannattaa muistaa. Muuan ystäväni kysyi kerran, toimimmeko me elämässämme vapauden tunteesta käsin. Kysymys on ajattelemisen arvoinen.

Outo kilpailu

Olen tänäkin keväänä etuoikeutettu päästessäni tamperelaisen Jack the Rooster -kapakan Kukkona tunkiolla -bändikisan tuomaristoon. Olin viime vuonna samassa hommassa. Voiton vei Ghost Voyage, täysin korruptiovapaasti ja lopulta lähes yksimielisesti.

Tykkään tuomaroinnista, vaikka bändikilpailu on lähtökohtaisesti ihan järjetön asetelma. On absurdia, että eri-ikäiset, erikykyiset ja erityyliset bändit kisaavat toisiaan vastaan, ja voitosta päättää musiikkialan "asiantuntijoista" koostuva tuomaristo. Toivottavasti Kukko-kisaan osallistuvat bändit ovat mukana riittävän kevein mielin.

Vaikka palaute-onelinereista saattaa ehkä mahdollisesti joskus jäädä jotain käteen, minä uskon vahvasti siihen, että bändin on seurattava ennen kaikkea omaa sisäistä johdatustaan. Siitä ei seuraa mitään hyvää, jos ilmaista kaljaa lipittävien tuomarien mielipiteet otetaan liian tosissaan.

Koska mielipiteistähän tässä on kyse. Kaikki on subjektiivista.

Tykkään olla tuomarina, koska tykkään nähdä bändejä livenä ja miettiä, mitä hyvää ja huonoa niissä minusta on. Sitähän minä teen muutenkin.

Vastustan kaikkea yleistämistä, mutta vastoin tapojani tyypittelen nyt muutaman stereotyyppisen bändikisabändin.

On mahtavaa nähdä ihan äskettäin perustettuja alle parikymppisten jannujen bändejä, jotka eivät ole soittaneet kuin muutaman keikan. Usein näissä bändeissä on joku lahjakkuus, yleensä kitaristi, joka kannattelee hommaa. Vaikka musiikki olisi kuinka mitäänsanomatonta ja soitto horjuvaa, mietin aina, kuinka siistiä on, että tämäkin bändi on perustettu. Tyypit voisivat tehdä elämällään jotain vahingollista ja typerää, mutta ne haluavat soittaa. Se on ihan käsittämättömän hieno asia. Bändi tulee olemaan niille tyypeille arvokas juttu elämän loppuun saakka, jatkoivat ne sitten soittamista tai eivät.

Sitten on niitä bändejä, jotka ovat viimeisen päälle ammattimaisia. Kaikki on mietitty ja yhdessä keskusteltu. Soittotaidot ovat ihan priimaa ja esiintyminen harjoiteltua. Ainoa ongelma on, että biisit ovat täysin mitäänsanomattomia tai sitten tyylitaju tai karisma puuttuu kokonaan. Tässä liikutaan todella harmaalla alueella, koska kaikki on subjektiivista. Hyvä mutta epäkiinnostava -luonnehdinta pätee minusta todella moneen menestyväänkin bändiin. Usein näistä bändeistä nousee esiin yksi palavasilmäinen hahmo, jonka visio koko juttu ilmeisesti on. Muut ovat sitten mukana huvin ja harrastuksen vuoksi, ja se näkyy juuri fiiliksen ja karisman puutteena. Tällaisista bändeistä jää paskin fiilis, koska on vaikea nähdä, että niistä enää voisi tulla bändejä, joista minä voisin tykätä.

Lopuksi on tietenkin ne oikeasti hyvät bändit. Ne joissa soittotaito, näkemys, tyylitaju, karisma, biisit ja fiilis kohtaavat. Genre voi olla mikä tahansa, kunhan musiikki ei ole liian geneeristä. Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä fiilistä, jonka täysin ennalta tuntematon, oikeasti helvetin laadukas bändi saa aikaan. Viime vuonna tuli vastaan monta bändiä, joista oli vaikea keksiä mitään huonoa. Toivottavasti rima pysyy korkealla tänäkin vuonna.

Tyypittelyä voisi jatkaa, koska kaikki eivät todellakaan mene näihin kolmeen lokeroon. Parasta on kuitenkin juuri se, että kahta ihan samanlaista bändiä ei ole tullut vastaan.

Semmosta. Jospa tekisin jotain töitä välillä.

"Truth is just what you make of it"

Aika väsynyttä siteerata otsikossa jotain amerikkalaista punkbändiä, mutta näin nyt pääsi käymään.

Viitaten edelliseen poliittisesta ilmapiiristä vakavasti huolestuneeseen kirjoitukseeni, tämän päivän hesarin rivien välissä pilkattiin jälleen persuja. Kulttuurisivuilla Teemu Luukka haastatteli perussuomalaisten varapuheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkalaa, joka on ollut puolueen vaaliohjelmatyöryhmän puheenjohtaja. (Päivitys: juttu verkossa)

Juttu koski sitä, millaista taidetta persut haluavat tukea ja millainen taide heidän mielestään vahvistaa suomalaista identiteettiä, joka ohjelman mukaan on Suomen kansan viisauden ja menestyksen peruskivi. Aiheeseen liittyen HS-norsunluutorni on näemmä pohtinut laajasti kansallisen identiteetin olemassaoloa ja merkitystä.

Valaistuin, kun luin Saarakkalan vastauksista tämän lauseen: "Me emme ole puolueena sellaisen aatteen takana, joka ei usko minkäänlaisten totuuksien olemassaoloon vaan sellaiseen hämmentämiseen."

Tähän kiteytyy niin monta asiaa, ettei ole tosikaan. Jos minä olen jotakin tässä älyllisesti avuttomassa elämässäni oivaltanut niin sen, että kaikki on subjektiivista, ja että totuutta ei tosiaan ole. Minä olen 182-senttinen ja 65-kiloinen eläin, joka pystyy kommunikoimaan ja ajattelemaan ihan keskinkertaisesti, mutta totuudesta minulla ei ole eikä voikaan olla mitään helvetin käsitystä.

Tämä oivallus on tehnyt elämästäni aivan ratkaisevasti paremman. Nautin vilpittömästi asioista, joista nautin, koska en enää ajattele, ovatko ne asiat oikeasti nauttimisen arvoisia vai eivät. Paras esimerkki on tietenkin musiikki. Jos minä pidän jostakin yhtyeestä, levystä, kappaleesta, soittajasta tai mistä hyvänsä, minä pidän siitä. Silloin ei ole mitään saatanan merkitystä sillä, mitä joku muu asiasta ajattelee, koska totuutta ei ole.

Usein käy niin, että jostakin asiasta rakentuu jonkinlainen sosiaalinen totuus, jonka tietty ihmisjoukko todella ymmärtää totuudeksi. Tällaisesta paskasta kannattaa kaikkien pyrkiä kaikin voimin eroon. Totuus on se, minkä siitä tekee.

Vuonna 2011, keskellä absurdeinta postmodernia pirstaleisuutta Suomessa on menestyvä poliittinen puolue, jonka mielestä taiteen tekemisessä tulee uskoa totuuksien olemassaoloon. Totuudenkaipuu lienee ihan luonnollinen reaktio, mutta kuinka moni meistä lopulta haluaa asua maassa, jossa perussuomalaiset asettavat totuudet, joihin taiteen tulee uskoa?

Me, te, nuo ja ne

Tuntuu tyhmältä kirjoittaa siitä mistä kaikki muutkin, mutta pakkohan se on. Lueskelin tässä nimittäin aikani kuluksi perussuomalaisten vaaliohjelman. Sitähän tässä on viime aikoina lukemattomissa kolumneissa ja blogiteksteissä tulkittu, kauhisteltu ja parodioitu. Hesarin vääräleuka Virpi Salmi laukoo itse asiassa aika hyvin.

Perussuomalaisten valtava suosio on minusta kaikin tavoin surullinen ilmiö. Silti minua ärsyttää se, millaisella tarmolla perussuomalaisia leimataan joka paikassa tyhmiksi ja naurettaviksi. Rajaa fiksujen meidän ja tyhmien heidän välille vedetään suu vaahdossa. Aivan samalla tavalla kuin perussuomalaiset vetävät rajaa hyvien suomalaisten ja pahojen muunmaalaisten välille.

Ikävä kyllä puolueen vaaliohjelma on pääosin tyhmä ja naurettava. Esimerkiksi perin juurin kummallinen kannanotto taiteesta on jo saanut arvoisensa tyrmäyksen. Ohjelmaa voisi analysoida ja kritisoida muutaman pro gradun verran, mutta teen nyt siitä vain muutaman yleisen huomion.

Puolue uskoo liikuttavan vankasti siihen, että Suomen kansa on aina oikeassa, kaikissa asioissa. Valistuneet asiantuntijat ja virkamiehet ovat vaaliohjelman mukaan lähtökohtaisesti epäilyttäviä. Puolue julistaa tekevänsä etujärjestöistä riippumatonta politiikkaa, mutta riippumaton, tieteeseen perustuva asiantuntijuus ei ole minkään arvoista.

Vaaliohjelman perusteella perussyypää kaikkeen pahaan on EU ja sen mukana kaikki muukin kansainvälinen yhteistyö. Lääkkeiksi aikamme ankeaan ilmeeseen puolue esittää viherhömpötyksen (paitsi maaseudun elinvoimaisuuden kannalta tärkeän bioenergia- ja luomutuotannon) lopettamista, lähidemokratian ja poliittisen vastuun lisäämistä sekä maa- ja metsätalouden ja teollisuuden kaikinpuolista tukemista ja turvaamista. Sekä tietenkin sitä kuuluisaa "parempaa maahanmuuttopolitiikkaa".

Lähidemokratian vahvistaminen on minusta ihan hyvä tavoite. Aika hyvillä jäljillä puolue on siinäkin, että verotuksessa puolue yksinkertaisesti ottaisi rikkailta ja antaisi köyhille. Kappas, populismi uppoaa minuunkin. No, persut meinaavat vissiin verottaa rikkaita aika raskaalla kädellä, jos kerran teollisuutta ei saa veroilla rasittaa. On näet niin, että ohjelman mukaan kaikkialla Suomessa pitää voida asua halvalla, ajaa autolla halvalla ja saada kattavat palvelut halvalla ja läheltä, myös ilman nettiä. Sanaa "yhdyskuntarakenne" ei mainita ohjelmassa kertaakaan.

Epäterveellisille elintarvikkeille voidaan ohjelman mukaan harkita haittaveroa, mutta pyhää teollisuutta ei saa rasittaa minkäänlaisilla haittaveroilla, eikä energiaveroja saa kiristää. Puolueen elinkeinopoliittiset näkemykset voi tiivistää siihen, että maatalous ja mikä tahansa teollisuus ovat itsessään selvästi tärkeämpiä asioita kuin vaikkapa ympäristönsuojelu tai kulutuksen hillitseminen. "Julkisuudessa tuomittuja elinkeinoja" kuten turpeennostoa ja turkistuotantoa puolue puolustaa täysin rinnoin.

Vihreää verouudistusta puolue vastustaa. Ei kritisoi tai erittele tai halua viilata, vaan vastustaa.

Ohjelman kuuma peruna on tietenkin maahanmuutto. Kuvaavaa on, että perussuomalaisten mielestä Suomen kansalaisuuden tulee olla maahanmuuttajille palkinto. Suora lainaus: "Kansalaisuus voitaisiin myöntää esim. viiden vuoden maassaolon jälkeen muiden ehtojen (suomen kielen taito, ei huomattavaa riippuvuutta tulonsiirroista, ei merkittävää rikoshistoriaa) täyttyessä". Jäin miettimään, kuinka suuri osa "kantasuomalaisista" täyttää näistä vain ehdon yksi ja senkin nippa nappa.

Perussuomalaisten kannatus ponnistaa turhautumisesta, pelosta ja näköalattomuudesta. Nämä tunteet ovat yhteiskunnassamme erittäin todellisia, ja perussuomalaiset kuppaavat ohjelmassaan tätä kultasuonta minkä pystyvät. Valtava määrä suomalaisia uskoo, että perussuomalainen politiikka tekisi heidän elämästään paremman ja Suomesta paremman maan. Tämä toiveikkuus on kasvanut niin suureksi, että sen varjoon jäävät muun muassa sellaiset pikkuasiat kuin puolueen päämiehen aborttikanta. Emma Kari kirjoitti tästä äskettäin hyvin.

Toivottavasti kevät lievittää kansan rivien ahdistusta ja tuo toiveikkuutta. Silloin ehkä ihmiset valitsevat vaaliuurnilla ennemmin valoisan tulevaisuuden kuin pimeän menneisyyden.

Huono tilanne on sekin, jos persut vetäisevät väkevän vaalivoiton, pääsevät hallitukseen ja pettävät äänestäjänsä, kuten epärealistisen ohjelman takia melkein väistämättä käy. Silloin edustuksellisen demokratian kriisi syvenee entisestään.