"Onks tää teidän ongelma?"

Katselen televisiota helvetin vähän. Avara luonto, Simpsonit ja jotkut rikossarjat houkuttelevat sohvalle ajoittain, mutta muuten annan laitteen olla.

Eilen näin sattumalta, kun MTV3 mainosti Hjalliksen kanssa -ohjelmaa, jossa vieraana oli Anni Sinnemäki. Päätin, että katsellaanpa tämä, kiinnosti nähdä tällaisten tyyppien kohtaaminen. Ohjelman voi näemmä katsoa Katsomostakin.

MTV3 ei varmasti ole mikään ajankohtaisjournalismin ylväin airut, mutta tämä puolituntinen oli kyllä melkoinen pohjanoteeraus. Harkimo ei kuunnellut yhtään, mitä Sinnemäki sanoi, vaan keskeytti ja intti vastaan kuin joku ymmärryskyvytön teini. Tiedän, että mies ei ole toimittaja, mutta sitä suuremmalla syyllä sopii kysyä, miksi juuri hänen halutaan tekevän tällaista ohjelmaa.

Harkimo lateli pitkät pätkät omia, vuosikymmenten takaa kumpuavia talous vs. ympäristö -vastakkainasettelujaan ja muotoili kysymyksensä tyyliin "onks tää teidän ongelma", tultuaan juuri itse siihen tulokseen, että näin on.

Onko niin, että Hjallis vetää ohjelmassa jotakin outoa yksinkertaisen kansanmiehen roolia? Mies puhui välillä aivan sekavia. Hän intti inttämistään, kuinka ympäristöasiat eivät äänestäjiä kiinnosta kun arki on niukkaa ja rahasta on pulaa, ja että vihreiden pitäisi tarjota enemmän kuin pelkkiä ympäristöasioita, jotta puolue saisi lisää kannatusta.

Sinnemäki huomautti, että vihreiden äänestäjissä on itse asiassa melkoisesti pienituloisia. Esimerkiksi opiskelijoita ja kaiken maailman silpputyöläisiä. Mitä taas vihreiden "tarjontaan" tulee, Hjallis ei ole vissiin huomannut, että puolueella on ihan oikeasti ajatuksia myös esimerkiksi verotuksesta ja taloudesta. Olisiko kannattanut tarttua niihin?

Turkistarhausta mies piti liian pienenä teemana koska se on niin pieni elinkeino. Sinnemäki vastasi, että sehän on aika suuri eettinen kysymys. Väkisin tuli mieleen, että tämä on jotain outoa näytelmää, jossa Sinnemäelle lanataan helppo väylä näyttää fiksummalta kuin onkaan.

Ehkä tällaisen vatvomiseen ei kannattaisi tuhlata aikaa, mutta omituisen olon tuo "keskustelu" jätti. Joko Harkimo on todella hölmö tai sitten hän yrittää keksimällä keksiä haastattelijan roolilleen näkemyksiä, jotka provosoivat tyhmyydellään haastateltavia. Kumpikin vaihtoehto on huono, kuten lopputuloskin.

Televisio ei ole erityisen älykäs väline, tiedetään. Parhaatkin keskusteluohjelmat pitävät yleensä osanottajansa tiukasti omissa karsinoissaan niin, että mitään vuoropuhelua ei synny, inttämistä vain. Tiukasti rajattu ohjelma-aika ei anna mahdollisuutta argumentoinnille, joten ne pärjäävät, jotka keksivät mieleenpainuvimmat sloganit, oli niissä sitten järkeä tai ei.

Ihan samahan se mulle on kun en juuri telkkaria kattele, mutta se tässä harmittaa, että valtava osa kansasta muodostaa käsityksensä esimerkiksi poliitikoista nimenomaan television perusteella. Sillä saattaa ilmeisesti olla arvaamattomia seurauksia, kuten olen tässä viime aikoina ollut vaaligallupeista huomaavinani.

Rummuista

Aion ihan tosissani kirjoittaa täällä muustakin kuin omasta navastani, mutta kun kerran omistin jo yhden postauksen kirjoittamiselle, olisi valtava vääryys olla kirjoittamatta siitä tärkeimmästä asiasta.

Aloin soittaa rumpuja vuonna 1993. Kukaan, siis kukaan ei minua siihen kehottanut. Perheessä, suvussa tai muussa lähipiirissä ei ollut esikuvia. Se, että idea oli todellakin täysin itse keksimäni, on minulle suunnattoman arvokas asia.

Ajatuskuvio oli muistaakseni yksinkertainen. Metallica oli tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, etten voinut käsittää, miten niin hyvää musiikkia voi olla olemassa. Halusin oppia soittamaan heviä, mutta kitaransoitto vaikutti aivan utopistiselta, yli-inhimillistä hienomotoriikkaa vaativalta puuhalta. Rumpujensoitto vaikutti sen sijaan helpolta, eihän siinä tehdä muuta kuin hakataan vaan niin perkeleesti.

Tämä oletus osoittautui sittemmin vääräksi, mutta halu hakata mahdollisimman nopeasti ja äänekkäästi on kantanut nyt 18 vuotta. Tarina ei ole ollut pelkkää voittokulkua. Elämääni nimittäin hallitsee kaikissa asioissa kaksi voimakasta taipumusta. Toinen on äärimmäinen, järkeä pakeneva jääräpäisyys ja toinen lamaannuttava itseluottamuksen puute.

Koska nämä luonneviat pelasivat teiniaikoina täydellisesti yhteen, en koskaan hakeutunut mihinkään kunnon rumpuopetukseen. Toisaalta se oli jääräpäisyyttä, eli en halunnut oppia soittamaan "oikeasti", halusin vain hakata. Toisaalta se oli itseluottamuksen puutetta, koska en uskonut, että voisin oppia soittamaan oikeasti. Niinpä minusta tuli itseoppinut rumpali. Nykyään olen siitä ylpeä, mutta tietty mitä jos -fiilis lienee seuranani loppuelämän.

Vuoteen 2006 saakka soittamiseni kehittyi bändihommien mukana hitaasti ja vaikeimman kautta. Sain matkan varrella hyödyllisiä reenivinkkejä, mutta sisimmässäni olin sitkeästi sitä mieltä, ettei minusta mitään oikeaa soittajaa koskaan tule. Kunhan täytin jotenkuten ruutuni bändissä, se riitti. Koko soittoharrastusta ei ollut olemassa bändin ulkopuolella, eikä minua yksilönä muutenkaan.

Sitten tuli käännekohta, johon en tiedä tarkkaa syytä. Vuonna 2006 sain jonkinlaisen rumpukohtauksen ja aloin ottaa selvää sekä instrumentista että soittamisesta. Aloin pohtia, millainen soittaja haluan olla ja mitä toimenpiteitä tavoitteiden saavuttaminen vaatii. Kehityin tuon vuoden aikana huimasti. Sen jälkeen on ollut hyviä ja huonoja jaksoja, mutta kehitystä on tapahtunut.

Nyt alkamassa on toivottavasti hyvä jakso. Aion keskittyä taas reenipäiväkirjanpitoon Rumpalit.netissä, se on hyvä kannustin pysyä jonkinlaisessa tahdissa.

Rummuilla on aivan erityinen asema sydämessäni. Arvostan jokaista lyömääni virveliniskua erikseen enemmän kuin esimerkiksi yliopistotutkintoa tai työhistoriaani. Soittaminen merkitsee minulle identiteettiä, itseluottamusta ja mielenterveyttä. Se on ollut ja tulee aina olemaan se asia, joka minusta tekee minut.

Kirjoittamisesta

Minä en koskaan ajatellut, että kirjoittaminen olisi minulle työtä, jolla tienaan rahaa. En lapsena, en lukiossa enkä oikeastaan yliopistossakaan. Se on hassua, koska ulkopuolisin silmin elämäni näyttää arvatenkin määrätietoiselta tekstityöläisyyteen tähtäävältä valintojen sarjalta.

Asia on niin, etten ole koskaan halunnut tehdä muuta kuin soittaa rumpuja. Jos siis puhutaan siitä, mitä ihminen ihan oikeasti haluaa elämällään tehdä. Vasta nyt alan ymmärtää, että kirjoittaminen, jota olen syvästi vihannut pitkiä aikoja, on minulle itselleni hyväksi monellakin tavalla.

Pragmaattisesti ajateltuna kirjoittaminen on tässä elämäntilanteessa miltei ainoa järkevä tapa tienata rahaa. Minulla on ylempi korkeakoulututkinto ja neljän vuoden työkokemus, jotka meritoivat minusta ihan oikean kirjoittavan toimittajan. Se tuntuu oudolta, koska en ole koskaan liittänyt toimittajuutta identiteettiini, pikemminkin pyrkinyt pysymään työstäni henkisesti niin etäällä kuin mahdollista.

Kun aloin aikoinani hahmottaa, että osaan muotoilla ajatuksiani kirjallisesti, kirjoittaminen tuntui todella hyvältä. Se auttoi jäsentelemään sisäistä kaaosta. Vieläkin huomaan joskus, että mieltä painavasta ajatuksesta kirjoittaminen helpottaa oloa. Ongelma on siinä, että itsekeskeinen oman navan tutkiskelu ja analyysi ei kiinnosta ketään, tai jos kiinnostaakin, ei siitä ainakaan kukaan maksa.

Kun kirjoittamisesta paljon myöhemmin tuli työtä, opin suoltamaan suuria määriä yhdentekevää tekstiä lyhyessä ajassa, ilman ajatusta tai kunnollista rakennetta. Se vahingoitti sekä ajattelua, itsetuntoa että kirjoitustaitoa. Nyt muun muassa tämä blogi toimii harjoitusalustana sille tavoitteelle, että pystyisin jälleen kirjoittamaan ajatuksen kanssa niin, että tekstissä on sekä rytmi että rakenne. Toistaiseksi tuntuu, että matkaa on vielä kuljettavana.

Olen oivaltanut, että minua kiinnostavat muutkin asiat kuin oma napa. Se on erittäin tärkeä huomio. Osaan analysoida, selittää ja tulkita ilmiöitä ja tapahtumia. Uskon, että siitä seuraa hyvää, jos keskityn sellaisiin asioihin, jotka minua luonnostaan kiinnostavat. Minun on aika rehabilitoida kirjoittaminen ja puhaltaa siihen taas kunnianhimoa. Vain sillä tavoin voin päästä tästä hankalasta välitilasta eteenpäin.

No, rehellisesti sanoen en ole varma, kiinnostaako minua mikään muu kuin oma napa. Ja jottei totuus unohtuisi, todettakoon, etten vieläkään ihan oikeasti halua tehdä muuta kuin soittaa rumpuja. Mutta kai sekin on jo alku, että tekee mieli julkaista täällä tällaisia hurskastelevia kirjoituksia.

Huamakkaa mut!

Tähän on tultu. Minä, Vilho, alan pitää blogia, jolla ei ole mitään järkevää, rajattua aihepiiriä. On vain puolivillaisia ajatuksia ja huomioita, toisin sanoen joutavanpäiväistä jorinaa. Ihan niinkuin maailmassa ja internetissä ei olisi jo tarpeeksi epäkiinnostavaa tekstiä.

Koska tällainen odottomaton ulostulo vaatii perusteluja, yritän perustella.

Olin nuorempana hyvinkin avoin. Jaoin kernaasti mielipiteeni muiden kanssa ja kerroin itsestäni asioita, joita ei välttämättä olisi aina tarvinnut kertoa. Täysinoppineena keittiöpsykologina on nyt helppo todeta, että se oli epävarmuudesta kumpuavaa huomionkipeyttä, jolla oli joitakin ikäviä seurauksia. Myöhemmin kävi niin, että aloin varoa yhä enemmän mitä sanon, kunnes en sanonut enää juuri kenellekään mitään.

Olin hiljattain vajaat neljä vuotta työpaikassa, joka ei tainnut olla ihan nappivalinta. Tämän vuoden alusta minulle tarjoutui mahdollisuus rakentaa elämääni toisella tavalla, ja tartuin siihen. Nyt rakennustyöt ovat käynnissä, ja yhtenä työmaana on oppia olemaan häpeämättä ja pelkäämättä kaikkea, toisin sanoen uskaltaa sanoa asioita julkisesti. Bloginpito omalla nimellä on ehkä turvallisin tapa tehdä se, koska se tuskin kiinnostaa ketään.

No joo, se siitä. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, tämän blogin aloittaminen on epävarmuudesta kumpuavaa huomionkipeyttä, jolla on todennäköisesti ikäviä seurauksia. Syteen tai saveen.