Rummuista

Aion ihan tosissani kirjoittaa täällä muustakin kuin omasta navastani, mutta kun kerran omistin jo yhden postauksen kirjoittamiselle, olisi valtava vääryys olla kirjoittamatta siitä tärkeimmästä asiasta.

Aloin soittaa rumpuja vuonna 1993. Kukaan, siis kukaan ei minua siihen kehottanut. Perheessä, suvussa tai muussa lähipiirissä ei ollut esikuvia. Se, että idea oli todellakin täysin itse keksimäni, on minulle suunnattoman arvokas asia.

Ajatuskuvio oli muistaakseni yksinkertainen. Metallica oli tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, etten voinut käsittää, miten niin hyvää musiikkia voi olla olemassa. Halusin oppia soittamaan heviä, mutta kitaransoitto vaikutti aivan utopistiselta, yli-inhimillistä hienomotoriikkaa vaativalta puuhalta. Rumpujensoitto vaikutti sen sijaan helpolta, eihän siinä tehdä muuta kuin hakataan vaan niin perkeleesti.

Tämä oletus osoittautui sittemmin vääräksi, mutta halu hakata mahdollisimman nopeasti ja äänekkäästi on kantanut nyt 18 vuotta. Tarina ei ole ollut pelkkää voittokulkua. Elämääni nimittäin hallitsee kaikissa asioissa kaksi voimakasta taipumusta. Toinen on äärimmäinen, järkeä pakeneva jääräpäisyys ja toinen lamaannuttava itseluottamuksen puute.

Koska nämä luonneviat pelasivat teiniaikoina täydellisesti yhteen, en koskaan hakeutunut mihinkään kunnon rumpuopetukseen. Toisaalta se oli jääräpäisyyttä, eli en halunnut oppia soittamaan "oikeasti", halusin vain hakata. Toisaalta se oli itseluottamuksen puutetta, koska en uskonut, että voisin oppia soittamaan oikeasti. Niinpä minusta tuli itseoppinut rumpali. Nykyään olen siitä ylpeä, mutta tietty mitä jos -fiilis lienee seuranani loppuelämän.

Vuoteen 2006 saakka soittamiseni kehittyi bändihommien mukana hitaasti ja vaikeimman kautta. Sain matkan varrella hyödyllisiä reenivinkkejä, mutta sisimmässäni olin sitkeästi sitä mieltä, ettei minusta mitään oikeaa soittajaa koskaan tule. Kunhan täytin jotenkuten ruutuni bändissä, se riitti. Koko soittoharrastusta ei ollut olemassa bändin ulkopuolella, eikä minua yksilönä muutenkaan.

Sitten tuli käännekohta, johon en tiedä tarkkaa syytä. Vuonna 2006 sain jonkinlaisen rumpukohtauksen ja aloin ottaa selvää sekä instrumentista että soittamisesta. Aloin pohtia, millainen soittaja haluan olla ja mitä toimenpiteitä tavoitteiden saavuttaminen vaatii. Kehityin tuon vuoden aikana huimasti. Sen jälkeen on ollut hyviä ja huonoja jaksoja, mutta kehitystä on tapahtunut.

Nyt alkamassa on toivottavasti hyvä jakso. Aion keskittyä taas reenipäiväkirjanpitoon Rumpalit.netissä, se on hyvä kannustin pysyä jonkinlaisessa tahdissa.

Rummuilla on aivan erityinen asema sydämessäni. Arvostan jokaista lyömääni virveliniskua erikseen enemmän kuin esimerkiksi yliopistotutkintoa tai työhistoriaani. Soittaminen merkitsee minulle identiteettiä, itseluottamusta ja mielenterveyttä. Se on ollut ja tulee aina olemaan se asia, joka minusta tekee minut.