Huamakkaa mut!

Tähän on tultu. Minä, Vilho, alan pitää blogia, jolla ei ole mitään järkevää, rajattua aihepiiriä. On vain puolivillaisia ajatuksia ja huomioita, toisin sanoen joutavanpäiväistä jorinaa. Ihan niinkuin maailmassa ja internetissä ei olisi jo tarpeeksi epäkiinnostavaa tekstiä.

Koska tällainen odottomaton ulostulo vaatii perusteluja, yritän perustella.

Olin nuorempana hyvinkin avoin. Jaoin kernaasti mielipiteeni muiden kanssa ja kerroin itsestäni asioita, joita ei välttämättä olisi aina tarvinnut kertoa. Täysinoppineena keittiöpsykologina on nyt helppo todeta, että se oli epävarmuudesta kumpuavaa huomionkipeyttä, jolla oli joitakin ikäviä seurauksia. Myöhemmin kävi niin, että aloin varoa yhä enemmän mitä sanon, kunnes en sanonut enää juuri kenellekään mitään.

Olin hiljattain vajaat neljä vuotta työpaikassa, joka ei tainnut olla ihan nappivalinta. Tämän vuoden alusta minulle tarjoutui mahdollisuus rakentaa elämääni toisella tavalla, ja tartuin siihen. Nyt rakennustyöt ovat käynnissä, ja yhtenä työmaana on oppia olemaan häpeämättä ja pelkäämättä kaikkea, toisin sanoen uskaltaa sanoa asioita julkisesti. Bloginpito omalla nimellä on ehkä turvallisin tapa tehdä se, koska se tuskin kiinnostaa ketään.

No joo, se siitä. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, tämän blogin aloittaminen on epävarmuudesta kumpuavaa huomionkipeyttä, jolla on todennäköisesti ikäviä seurauksia. Syteen tai saveen.