Mainittakoon heti tähän alkuun, että liityin viime vuonna Suomen perustuloverkoston jäseneksi ja kannatan ajatusta vähintään kädenlämpöisesti, joskaan - mahtavaa anglismia käyttääkseni - en pidätä hengitystäni sen täytäntöönpanoa odotellessani.
Perustulosta on puhuttu Suomessa kauan, mutta se ei oikein koskaan ole saanut vahvaa ja yhtenäistä tukea taakseen. Seminaarikin jätti melko pessimistisen olon. Nimienkeruu kotimaiseen perustulokansalaisaloitteeseen päättyi viime elokuussa, eikä se kerännyt lähellekään jatkokäsittelyyn vaadittavaa 50 000 nimeä. Tiistaihin saakka oli vireillä myös yleiseurooppalainen aloite, mutta se jäi vielä kauemmas tavoitteesta. Miljoonaa tavoiteltiin, vain reilu neljännesmiljoona ihmistä allekirjoitti.
Maailmalla on jonkin verran perustulokokeiluja, kiinnostavasti muun muassa Namibiassa ja Iranissa. Brasiliassa on puolestaan Bolsa Família -systeemi, jossa on perustulon piirteitä. Siihen liittyy tosin myös velvoitteita.
Perustulo on voimakkaita intohimoja herättävä iskusana, mutta käsite on moniulotteinen ja vaikea. Ensinnäkin malleja on monenlaisia, eikä niiden hahmottaminen ole aina kovin helppoa - etenkään jos kansantaloustiede ei ole hanskassa. Lisäksi perustuloon kytketään intresseistä riippuen erilaisia tavoitteita ja päämääriä. On melkoinen haaste koota vahva tuki yli puoluerajojen jonkun tietyn konkreettisen mallin taakse. Ulospääsyksi umpikujasta tarjottiin tiistain turinatuokiossa ennen kaikkea lisää tutkimusta, mikä ei yllättänyt, yliopistolla kun oltiin.
Perustulo on tunnetusti helppo tyrmätä. Utopiaa, haihattelua, höpönlöpön. On puhuttu passivoivasta köllöttelyrahasta ja ihmetelty, mistä kummasta moiseen riittäisi yhteiskunnan varoja. Kun joku vaivautuu tekemään jonkinlaisen laskelman, siihen ei viitsitä perehtyä tai se ymmärretään tahallaan väärin. Tukien harkinnanvaraisuutta ja vastikkeellisuutta perustellaan yleensä sillä, että ihmisiä ei haluta kannustaa elämään tukien varassa, vaan heidät halutaan tekemään töitä. Toisin sanoen tuilla elämisestä halutaan tehdä mahdollisimman vittumaista. Minusta tuntuu, että kansalaisten omaan aktiivisuuteen ei yksinkertaisesti luoteta.
Olen taipuvainen uskomaan, että ihmisen korkein päämäärä elämässä ei ole maata sohvalla ja syljeskellä kattoon. Se mikä näyttää laiskuudelta ei yleensä ole laiskuutta an sich, vaan tekemisen epämielekkääksi näkemistä, syystä tai toisesta. Helsingin Sanomissa oli taannoin artikkeli laiskuudesta, jossa kiinnitettiin huomiota samaan. Ihmiset haluavat tehdä asioita, jotka tuntuvat heistä järkeviltä ja hyviltä. Kun mielekkyys löytyy, tekeminen kyllä maistuu. Parasta on, kun työ edistää sellaista kehitystä, jonka työn tekijä katsoo maailmassa tarpeelliseksi tai peräti välttämättömäksi. Jos päämäärä on oikea ja perusteltu, epämiellyttävääkin työtä on helpompi tehdä. Rahan tienaaminen ei tietenkään ole pahitteeksi.
Institutionaalinen vastarinta perustuloajatukselle on väkevää. Vastarinnassa ei useinkaan ole kyse itse asiasta, vaan saavutetuista eduista, vanhoista sopimuksista, jopa ihmisten työpaikoista ja niin edelleen. Yhteiskunta on vuosikymmenten ja -satojen saatossa muodostunut sellaiseksi kuin se on, eikä menneisyyttä voi noin vain pestä pois. Työmarkkinainstituutiot ja muutkin perinteiset tahot, jotka ovat tottuneet käyttämään valtaa, käyttävät sitä. Kuvioon kuuluu, että tulevaisuudelta suljetaan reippaasti silmät ja olemassaolevista rakenteista pidetään kynsin hampain kiinni.
Ystäväpiirissäni on paljon ihmisiä, jotka kamppailevat jatkuvasti sosiaaliturvan sudenkuoppien kanssa. Jos saisin euron (verorahoista tietenkin) jokaisesta kerrasta kun olen kuullut työstä kieltäytymisen perusteena "palaa tuet", olisin rikas mies! Pikkiriikkinen nytkähdys hyvään suuntaan tapahtui sentään viime vuonna, kun työttömyysturvaan asetettiin 300 euron suojaosuus. Pieni summa, mutta nollaa parempi. Ajatus on tärkein?
Minua hämmästyttää, miten kukaan voi väittää perustulon passivoivan nykyistä järjestelmää enemmän. Oma kokemukseni sosiaaliturvasta on onneksi rajallinen, mutta mitä tässä nyt on seurannut ihmisten painiskeluja sen kanssa, ei systeemi juuri näköaloja avaa. Käynnit työvoimatoimistossa ahdistavat, karenssirangaistukset lannistavat, tempputyöllistämiskurssit turhauttavat. Jos kukkarossa ei kerta kaikkiaan ole kuin Matti, sossun kanssa asiointi vetää ryhtiä entistä enemmän kumaraan. Se on aikamoinen kurimus.
Seminaarin puheenvuoroista jäivät mieleen erityisesti tietojärjestelmätieteen professori Reima Suomen esitys työn ja arvon suhteesta sekä bloggari Altti Salomäen luurankolaskelma 500 euron perustulon kustannuksista. Reima Suomen puheenvuorossa miellytti se lähtöajatus, että automatiikka ja tietotekniikka ovat hieno asia, joka vapauttaa ihmisiä tylsän ja vaarallisen mekaanisen työn ikeestä. Nythän kaikkialla kauhistellaan listaa uhanalaisista ammateista ETLAn maanantaisen raportin jälkimainingeissa. Asian kääntäminen positiiviseksi tuntui raikkaalta. Tosiaankin! Työ ei saisi olla itseisarvo, vaan olennaista on se, mitä sillä saadaan aikaan. Sana "arvo" on siitä hyvä, että se ei viittaa pelkästään rahaan. On myös henkiset arvot, kulttuuriarvot, luontoarvot ja niin poispäin.
Vähän harmitti, että taloustieteen lehtori Hannu Laurila ei päässytkään paikalle seminaariin, emmekä siis kuulleet hänen esitystään otsikolla Kulutus, tulonjako ja perustulo.
Työelämä kehittyy nähdäkseni koko ajan lyhytjänteisempään suuntaan. Työt ovat yhä enemmän projektiluonteisia, tilapäisiä ja lyhytaikaisia. Silppua, sitä sinne ja tuota tuonne. Juuri sitähän minäkin työkseni teen. Enkä liene ainoa näiden tuntemusteni kanssa. Perustulo helpottaisi monen elämää roimasti, mutta se taitaa olla sekä liian radikaali että liian hyvä idea toteutuakseen, ainakin toistaiseksi. Seminaarissakin työ- ja elinkeinoministeriön neuvotteleva virkamies Pekka Tiainen korosti, että ainoa realistinen keino vaikuttaa sosiaaliturvaan on ujuttaa pieniä, konkreettisia yksityiskohtia päätöksentekoon. Suuria ja radikaaleja uudistuksia Suomessa ei yksinkertaisesti ole tapana tehdä.
Työelämän kehitykseen pitäisi jotenkin ylätasolla reagoida, mutta aika hiljaista tuntuu olevan. Tuntuu kummalliselta, että yhteiskunnassa edelleen elää niin voimakkaasti ajatus vakituisista ja pitkäaikaisista työpaikoista jonkinlaisena normina ja tavoitteena. Totta kai niitäkin pitää olla, koska on paljon senluonteisia töitä ja paljon ihmisiä jotka sellaisia haluavat tehdä, mutta onko järkevää pitää perinteistä vakituista työpaikkaa kaiken yhteiskunnallisen ajattelun lähtökohtana? Osa-aikaisuus ja keikkatyö eivät aina ole työnantajapuolen riistoa, vaan voivat olla myös työntekijän valintoja, kunhan ehdot ovat reilut.
Jokunen vuosi sitten ostin ja luin Osmo Soininvaaran SATA-komitea-kirjan. Siitä jäi mieleeni kohta, jossa Soininvaara tuskailee muun komiteaporukan epäluuloista suhtautumista hänen kaikkiin esityksiinsä. Niissä tahdottiin kirjan mukaan nähdä aina perustulo-peikon kurkistus, koska Soininvaara oli aiemmin aiheesta paljon puhunut. No, kuten tiedämme, komitean työ jäi pannukakuksi ja suomalainen sosiaaliturva on edelleen tolkuton tilkkutäkki. Esimerkki kertoo paljon siitä, millaisella kauhulla perustuloon vallan huipulla suhtaudutaan.
Nyt sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko on nostanut esiin ajatuksen "osallistavasta sosiaaliturvasta". Se tarkoittaa minun ymmärtääkseni sitä, että sosiaaliturvasta tehtäisiin nykyistä vastikkeellisempaa. Seminaarissakin sivuttiin aihetta ja eroteltiin tuensaajan kannalta kaksi tilannetta, joita voi pohtia ihan yleisinhimillisestikin. Kumpi tuntuu mielekkäämmältä: pakko vai mahdollisuus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tätä mieltä minä olen, entä sinä?