Kiitollisuudesta

Kirjoitin vajaa vuosi sitten kohtuuttomuudesta ja sivusin samalla ajatusta kiitollisuudesta, jota olen pohtinut vuosikaudet. En ole aikeissa ryhtyä käveleväksi self-help-oppaaksi – ei näillä elämänhallinnan näytöillä – mutta olen kokenut kiitollisuuden merkityksen omassa elämässäni niin voimakkaasti, että uskaltaudun ruotimaan aihetta. Ounastelen, että tällainen teksti on helppo leimata joutavaksi hippilässytykseksi, mutta koska olen joutava lässyttäjähippi, tässä tulee.

Jututin taannoin Inferno-lehteen mainion Iiwanajulma-yhtyeen laulajaa Wille Hartosta. Mies kamppaili vuosikausia helvetillisten hermoperäisten selkäkipujen kanssa, söi lääkkeitä kuin leipää ja eli näin ollen varsin näköalatonta ja tuskallista elämää. Nyt hän on täysin tervehtynyt. Parantumista edesauttoi voimakkaasti uuden Hallelujah!-levyn tekoprosessi. Ensi perjantaina ilmestyvässä Infernossa tarinasta lisää.

Arvaattekos, mitä sanomaa Hartonen halusi yhtyeensä levyllä alleviivata kaiken kurjuuden ja synkkyyden keskellä? Kiitollisuutta, tietysti.

On houkuttavaa päätellä, että traagiset ja tuskalliset kokemukset kirkastavat kiitollisuuden merkitystä kokijalleen. Kaikenlaisia kliseitähän on, kuten "asioiden arvoa ei tajua ennen kuin ne menettää". Minä haluan uskoa, että kiitollisuus on perustunne, jota voi ja kannattaa aktiivisesti vaalia, helliä ja vahvistaa. Miksi? Koska se tekee elämästä paremman.

Minä olen onnekseni luontaisesti varsin kiitollinen ihminen. Arvostan kovasti kaikkea positiivista elämässäni ja tiedostan sen myös. Tavoitelistalle voisin kirjata, että yritän kommunikoida kiitollisuuttani enemmän teoilla enkä vain sanoilla. Olkoonkin, että myös sanoilla on suuri merkitys.

Jos kaikki on päin helvettiä, kiitollisuuteen on vaikea päästä käsiksi. Se on itseään ruokkiva sykli. Mielen voima on ihmeellinen. Jos päässä pyörii, että kaikki on päin helvettiä, silloin kaikki myös on. Elämämme on sellaista, jollaiseksi me sen koemme. Ei ole mitään tajunnastamme ja kokemuksestamme erillistä "todellisuutta", jos emme sitä tajua emmekä koe. Eläjällä on yksinoikeus omaan elämäänsä, mutta se on myös mahdollisuus: kukaan muu ei elä samaa. Niin hämmästyttävää kuin se onkin, kokemukseen omasta elämästä voi vaikuttaa. Toisin sanoen omaan elämään voi vaikuttaa.

Joskus se saattaa vaatia ulkopuolista apua. Aika moni varmaan tunnistaa sen tunteen, kun juttelee hyvän ystävän kanssa ja asiat ikään kuin loksahtelevat kohdalleen. Huolet hellittävät ja mieli paranee. Vaikka mikään "todellinen" ei muutu, kokemus omasta elämästä muuttuu.

Koen tarvetta huomauttaa, että tarkoitukseni ei missään nimessä ole syyllistää heitä, jotka eivät kurjuuden ja vastoinkäymisten vuoksi pääse käsiksi kiitollisuuden tunteeseen. Kyse ei ole mistään on-off-kytkimestä, vaan monimutkaisesta prosessista.

Haastattelin muinoin Hatebreedin Jamey Jastaa, ja hänellä oli elämänohje. Koska ajatus on helpointa formuloida sinä-passiiviin (Formuloida! Sinä-passiivi! Hahhahahahahhaa!), teen sen: mieti aina vaikeuksien kohdatessa, miten sinua määrittelee se tapa, jolla vaikeuksiisi vastaat. Jastan mielestä ajatus oli "life-changing, man". Minustakin siinä on ideaa. Kannattaa pohtia vakavasti, kuinka pienten vaikeuksien edessä on viisasta heittäytyä uhriksi. Kaikki negatiivinen ei ole vääjäämätöntä. Ja jos on, kannattaako siihen sitten takertua?

Joissakin kiitollisuudesta käymissäni keskusteluissa on kiinnitetty huomiota siihen, että sana kuulostaa kovin uskonnolliselta. Aivan, kiitoshan on yleensä kiitos jollekin. Tässä on kuitenkin ajatusvirhe. On miltei samantekevää mikä on kiitoksen kohde, vaikka ystäville on toki syytä olla kiitollinen ihan eksplisiittisesti heidän ystävyydestään, avustaan ja olemastaolostaan.

Kiitollisuuden tunteen ytimessä on kiitollisuuden lähde, kiitos jostakin. Mikään asia ei ole liian pieni eikä suuri. Minä olen kiitollinen vaikka hyvästä musiikista, aamukahvista, melkein kaikesta mitä olen elämässäni tehnyt, Egokills-bändistä, terveydestä, ruisleivästä, Tampereesta, mahdollisuuksista, hyvästä soittokämpästä, mustikoista, Aku Ankasta, inspiraatiosta, popcorneista, elämästä. Niin, ja niistä ystävistä eritoten.

Vaan hetkinen, eikös tässä kaikessa ole kyse ihan silkasta iloisuudesta? Miksi se kiitos-ulottuvuus pitää siihen liittää?

Koska kiitollisuus alleviivaa painokkaasti sitä, ettei sen lähde ole itsestään selvä. Ilo on tärkeä osa kiitollisuutta, mutta kiitollisuus tiedostaa myös menettämisen mahdollisuuden ja sen skenaarion, että sen lähdettä ei olisi olemassa alun perinkään. Kiitollisuus arvostaa kaikkea sitä, mitä muut ovat sen lähteen eteen tehneet. Kiitollisuus näkee laajemmin ja syvemmin kuin pelkkä ilo.

Kaikesta ei tietenkään tarvitse olla kiitollinen. Riistämisestä, sortamisesta, epäreiluudesta, kurjuudesta, väkivallasta, julmuudesta ja sen sellaisesta ei oikein voikaan, ja niinpä tunteen kuunteleminen ohjaa omaa toimintaa sellaiseen suuntaan, jossa mainitunlaisista ilmiöistä haluaa pyrkiä eroon. Hyvyys ruokkii kiitollisuutta, kiitollisuus hyvyyttä. Se auttaa näkemään, mistä asioista haluaa pitää kiinni. 

Kirjoitin joskus musiikin kunnioittamisesta. Olen musiikista ja toimivasta kuuloaistista äärimmäisen kiitollinen, ja tuossa tekstissä taisi olla kysymys nimenomaan siitä. Kiitollisuus on kunnioitusta.

Kiitollisuutta on helppo kritisoida siitä, että se rappeuttaa kunnianhimoa. Jos on tyytyväinen vähäänkin, miten muka haluaa tai jaksaa vaatia enemmän, pyrkiä parempaan, ahkeroida paremman elämän ja maailman puolesta, jahdata unelmiaan ynnä muuta? Minä väitän, että kunnianhimo ja kiitollisuus kulkevat käsi kädessä.

Kaikki me tunnemme ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä. Eivät itseensä, elämäänsä, työhönsä, muihin ihmisiin ja niin edelleen. Sellainen tilanne on aina suuri tragedia. Kunnianhimo on tietenkin tärkeää, mutta sen hintana tai kasvualustana ei voi olla se, että tästä hetkestä ei löydy mitään hyvää. Siitä syntyy lähinnä katkeruutta, mikä on sitten jo toinen tarina. Ennemminkin on syytä huomata kaikki se hyvä ja positiivinen mikä jo on, olla kiitollinen ja iloinen siitä sekä – nyt tulee se olennainen – vahvistaa ja lisätä sitä.

Kiitollisuus ei ole muuttumaton tila vaan liikevoima, joka ohjaa elämää, tekoja, mahdollisuuksia ja näköaloja hyvään suuntaan. Se ruokkii itseään. Sen vaaliminen saa elämän tuntumaan arvokkaammalta. Kuten sanottua, elämä on sellaista jollaiseksi eläjä sen kokee. Siksi se kannattaa kokea mahdollisimman hyväksi.