Jos se tekee minusta askeetikon, etten oikein tule toimeen kohtuuttoman yltäkylläisyyden kanssa, olkoon sitten niin. Minusta kohtuuttomuudessa ei vain ole mitään järkeä, ja me kaikki kuitenkin elämme siinä. Eikä se ole kenellekään hyväksi, lopulta.
Kävin taannoin Amerikassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin ensin New Yorkissa ja sitten Barge to Hell -risteilyllä Karibianmerellä. Ajatus kohtuuttomuudesta nousi mieleeni jo kun nousin Helsingissä koneeseen. Miten vajaan seitsemäntuhannen kilometrin matkustaminen voi olla näin helppoa ja mukavaa? Täysin kohtuutonta. Kun katselin Empire State Buildingin näköalaparvelta loputtomiin jatkuvaa valomerta, ajatus kohtuuttomuudesta kaihersi mieltä. Eikö vähemmälläkin pärjäisi? Ja entäs se risteily sitten... Ökyluksustason risteilijä oli oikea kohtuuttomuuden monumentti.
Täytyy nyt heti kärkeen sanoa, että reissu oli oikein inspiroiva ja mukava kokemus enkä ahdistunut siellä ollenkaan, vaan nautin kaikesta kohtuuttomasta hulluudesta aivan täysin siemauksin. Olenhan ihminen. Se on helppoa! Ristiriitaisuus kuuluu ihmisyyteen, johdonmukaisuus koneille. Tästä enemmän toiste.
Asiaan.
Olisiko niin, että länsimainen elämäntapamme kumpuaa nimenomaan kaipuusta aineelliseen kohtuuttomuuteen? Onko niin, että kaiken perustana on oletus, että elämän makein päämäärä on olotila, jossa mikään ei ole rajallista, eli toisin sanoen kaikkea voi silmittömästi tuhlata?
Ajatukseni on täysin keskeneräinen ja vajaa kuten aina, mutta kohtuuden käsitteessä on ilmiselvästi jotakin jännitettä. Alkoholi on tietysti erinomainen esimerkki, mutta en nyt tarkoita pelkästään itselle vahingollista kohtuuttomuutta. Kohtuuton on erityisen helppo olla silloin, kun siitä aiheutuu kärsimystä ja vahinkoa joillekin muille jossain kaukana, tai jollekin vielä vaikeammin hahmotettavalle asialle kuten ympäristölle.
Kuka määrittelee kohtuuden rajat? Missä vaiheessa siirrymme järkevästä ja kohtuullisesta elämästä kohtuuttomuuteen? Kun kuljen täällä Pohjoismaiden suurimmassa sisämaakaupungissa, joka kansainvälisesti vertaillen ei ole kaupunkia nähnytkään, minusta tuntuu, että elämme kollektiivisesti täysin kohtuuttomassa yltäkylläisyydessä. Täälläkin, pikkuruisella ja syrjäisellä Tampereella.
Taannoin kohistiin Finnwatchin selvityksestä, jonka mukaan päivittäistavarakauppojen omien halpamerkkien tuotteita tehdään onnettomissa oloissa onnettomilla työehdoilla, lapsityövoimalla ja ties millä. Siitä nousi mieleen tuttu ajatus, että eikö se nyt ole ylipäänsä melkoisen kohtuutonta, että Thaimaassa tuotettu tonnikalasäilyke tahi ananasmehu on Suomessa ihan normaali ja vieläpä edullinen päivittäiselintarvike?
Sivuhuomio: Ei liene ajassamme erityisen kohtuutonta raijata ruista Ruotsista Suomeen, mutta silti kannattaa lukea Nyt-liitteen mainio juttu siitä, miten suomalaisena myydään ihan surutta ruokaa, joka ei ole suomalaista. Se antaa tiettyä perspektiiviä.
Takaisin aiheeseen! Arkipäivän kohtuuttomuudelle tulee helposti sokeaksi. Kun talsin Tampereen keskustassa, voin tehdä valintoja ihan kä-sit-tä-mät-tö-mäs-tä valikoimasta elintarvikkeita ja käyttötavaroita, rihkamasta puhumattakaan. Ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät jaksa vastustaa kulutusimpulsseja ja sitten tuskailevat kotonansa kaiken romun keskellä ja heittävät ruokaa roskiin. Minullakin on nurkissa ihan liikaa romua ja ruokaakin pilaantuu, ja voi luoja kuinka se sielua viiltääkään.
Sivuhuomio 2: Jotta ei tulisi liian koherenttia tekstiä, tuli tässä nyt kesken kaiken mieleen, että aiheestahan on nyt just tulilla Petri Luukkaisen dokumenttikin, Tavarataivas. En oo nähny, täytyy mennä kattoon.
Keittiötason evoluutiopsykologialla on helppo järkeillä, että lajimme luontainen tarve tyydyttää tarpeensa (...) on niin perin juurin voimakas, että se ei sammu, vaikka saisimme tuhatkertaisesti tarpeeksi. Mutta edelleen, missä kulkee kohtuuden raja? Se on kysymys, jota minusta jokaisen on terveellistä pohtia.
Kannattaa lukea brittiläisen tekstitehtailijan George Monbiotin joulun alla kirjoittamat mietteet turhan tavaran teollisuudesta. Silkan roskan tehtailu on malliesimerkki kohtuuttomuudesta, jota ei tule edes ajatelleeksi, vaikka - niin, jos sitä ajattelee hetkenkin, se kyllä paljastuu aivan vaivatta.
Tietenkään kyse ei ole ainoastaan rihkamateollisuudesta. Minäkin teen työni pääosin elektronisin apuvälinein, jotka ovat jo vuosikymmeniä kehittyneet ja kehittyvät yhä aivan järjenvastaisen nopeasti. Tuloksena on vuosittain aivan saatanallinen määrä elektroniikkaromua, ja se vasta synkkää tarinaa onkin sitten. Jälleen kerran kohtuuttomuutta, jolta on niin tuskallisen helppo sulkea silmät.
Traagisinta on, että kun tällainen hulluus, kohtuuttomuus ja yltäkylläisyys ovat päivittäistä todellisuutta, ne on suloisen helppo määritellä ihan normaaliksi ja kohtuulliseksi elämäksi. Kun kohtuuttomuus alkaa näyttää kohtuulliselta, on paha merrassa.
Onneksi on lukuisia signaaleja siitä, että suhteellisuudentaju ei ole tyystin kadonnut. Politiikassa ja toisinaan jopa yritysmaailmassa puhutaan etiikasta, ympäristöstä, reiluudesta ja kestävyydestä. Useimmiten vain puhutaan, mutta hitto, edes puhutaan. Kansalaisjärjestömaailmassa on paljon aitoja ja väsymättömiä pyrkimyksiä jonkinlaisen kohtuusajattelun edistämiseen, monesta eri näkökulmasta. Arvostan, etenkin kun päämäärien edessä lienee ihan riittävästi viidakkoa, piikkilankaa ja betoniseinää.
Entä omat valinnat? Niistä vasta puhutaankin. Ei ole sellaista päivää, ettei radiossa tai jossain hölistäisi jotain downshiftaamisesta. Sitä syytetään monesti itsekkääksi leppoistamiseksi ja ivaillaan, että moiseen sluibailuun on varaa ja mahdollisuuksia vain hyväosaisilla (niinkuin tässä tolkuttomassa yltäkylläisyydessä onkin), mutta voisiko kyse olla sittenkin siitä, että pyritään ottamaan edes pieni askel kohti kohtuutta? No joo, ensin pitäisi tietysti yhä määritellä ne kohtuuden rajat, enkä minä aio sitä nyt tässä tehdä.
Päivittäisen todellisuuden kaiken läpäisevä kohtuuttomuus on lannistava ajatus. Ehdotan sen kääntämistä niin päin, että se on koko ajan toistuva kollektiivinen valinta. Silloin se on yllättävän helppo kyseenalaistaa, ja hiljalleen huomaa olevansa kiitollinen vähästäkin, tai mikä nyt kenellekin on vähän ja miten sen nyt sitten mittaa. Mutta. Kiitollisuudesta lisää tuonnempana.
Joskus on hyväksi olla kohtuuton, mutta ei nyt helvetti koko aikaa. Aidot nautinnot syntyvät nähdäkseni ihan muusta.
